Muistelen usein edelleen lämmöllä HBO:n 2000-luvun alun kultakautta. Silloin The Sopranosin, The Wiren, Six Feet Underin ja Deadwoodin kaltaiset show't määrittelivät uudelleen, mitä televisio pystyy parhaimmillaan olemaan. Harva sarja on jälkeenpäin pystynyt vastaavaan, vaikka Mad Menin ja Twin Peaks: The Returnin kaltaisia poikkeuksiakin löytyy. Succession on piristävän positiivinen yllätys siinä, että se todella vaikuttaa tarjoavan katetta kriitikkojen ylistykselle.
Vei aikaa, että sain aikaiseksi aloittaa Successionin perhedraaman katsomisen, sillä rikkaiden mulkkujen seuraaminen ei etukäteen hirmuisesti houkuttanut. Jo Girls osoitti, että itsekeskeisten myötähäpeää herättävien narsistien seuraaminen, vaikka aluksi hauskaa, käy pidemmän päälle uuvuttavaksi.
Successionin hahmoissa on kuitenkin tätä enemmän sävyjä. Monet heistä ovat kieltämättä narsisteja, joiden introspektion puute aiheuttaa otsaläpsyjä. Samaan aikaan heihin on kuitenkin ujutettu myös pidettäviä puolia.
Toiseksi vanhin veli Kendall on toki itsekäs juntti, mutta hänellä on visiota ja älyä, miten perhekorporaation tulevaisuutta pitäisi edistää. Hänen epävarmuudestaan kumpuava haparointinsa on myös jotain, mistä pystyin tunnistamaan itseni. Hän olisi taitojensa puolesta teoriassa paras johtaja yritykselle, mutta häneltä puuttuu tehtävän vaatima auktoriteetti. Karisman puutteen ja alistuvan käytöksen taustalla on tietysti dominoiva isäsuhde.
Perheen nuorin veli Roman taas on kyyninen huumoriveikko, joka ei osaa ottaa asioita vakavasti tai suoriutua mistään ajatusta vaativasta. Hänen kykynsä sanoa asiat suoraan ja nostaa perheen arimmatkin kipukohdat pöydälle hymyilyttää. Itse hän potee kuitenkin selvää alemmuuskompleksia, ja kokee riittämättömyyden tunteessaan jatkuvasti tarvetta tehdä mieliksi vahvatahtoiselle isälleen.
Tytär Shiv paljastuu puolestaan yhtä tarkkanäköiseksi juonittelijaksi kuin Kendall, joskin vähintään myös yhtä kyvykkääksi huijaamaan itseään. Hänen sulhasensa Tom on puolestaan ylempiään liehittelevä kusipää, joka samalla kiusaa estoitta heikompiaan. Silti jännästi sarja onnistuu loppukaudella kääntämään sympatiaa myös häntä kohtaan, kun osoittautuu, että hän vilpittömästi rakastaa pettävää vaimoaan.
Show'n ehdottomasti kiinnostavin hahmo on kuitenkin perheen patriarkka, Waystar Royco -korporaation yksinvaltias Logan Roy. Hän pitää lapsiaan ja yritystään raudanlujassa otteessa kuin Tywin Lannister sukuaan huokuen myrkyllistä maskuliinisuutta. Samalla hän kuitenkin väittää rakastavansa lapsiaan ja tekevänsä elämässä kaikkensa heidän vuokseen. Äkillinen aivoverenvuotokohtaus saattaa hänet väliaikaisesti heikkoon asemaan, jolloin selkään tähdätyt puukot alkavat viuhua.
Yrittäjälle Succession on erityisen kiinnostavaa katsottavaa johtamisen näkökulmasta. Loganin harjoittama management by perkele -tyyppinen diktatuuri herättää nykypäivänä kylmiä väreitä siinä, miten menneisyyteen jämähtäneeltä se tuntuu. Toisaalta sarjan kuvaama todellisuus, jossa harvalukuiset vahvat persoonat pitävät isojenkin organisaatioiden lankoja käsissään, ei ole lainkaan epäuskottava.
Eikä Loganin filosofia ole täysin vailla katetta. Yhden ihmisen karisman voimin johdettu ehdoton visio voi nimittäin olla helposti toimivampikin malli kuin ruotsalainen kompromissihakuinen, kaikkia kuunteleva ja byrokraattinen diskuteeraaminen. Kuten Logan toteaa, joskus yritysten välinen kilpailu on vain "big dick competition", jossa katsotaan, kuka on kovin jätkä, kenen kantti kestää ja kuka saa persoonansa voimin ihmiset taakseen. Tätä taas luonteeltaan varovainen, epämaskuliininen ja nöyrtyvä Kendall ei sisäistä.
Loganin johtamistyyliin tosin sisältyy huomattavat riskinsä silloin, kun isopomon visio on todellisuudesta irtaantunut. Tämä käy sarjassa ilmi siinä, kuinka Kendallin näkemys yrityksen tulevaisuudesta ja sen vaatimista toimenpiteistä vaikuttaa huomattavasti ajantasaisemmalta ja realiteetit huomioon ottavammalta kuin Loganin. Siksi yleisön on helppo myös asettua hänen puolelleen isän ja pojan välisessä taistossa.
Succession on siitä virkistävä show, ettei sen juoni seisahdu hetkeksikään paikalleen. Nykypäivänä, kun matelevat bettercallsaulit keräävät kriitikkojen ylisanat, on miellyttävä katsoa sarjaa, jossa jokainen episodi rakentuu vahvan konfliktin ympärille ja johtaa kiinnostavaan uuteen konfliktiin. Tyhjäkäyntiä ei ole kaudella hetkeäkään, sillä Roy-imperiumi vaikuttaa korttitalolta, joka saattaa sortua minä hetkenä hyvänsä. Tämä tunne vain vahvistuu jaksojen edetessä.
Silti Succession on kirjoitettu niin vahvasti, että intensiivisestä draamasta huolimatta tapahtumat tuntuvat realistisilta. Ainoa lievä epäuskottavuus kumpuaa dialogista, joka sinänsä on äärimmäisen tasokasta. Hahmot vain tuntuvat välillä epäinhimillisen nokkelilta ja sivistyneiltä, sillä noin joka toinen vuorosana päättyy nasevan ivalliseen vertauskuvaan tai ovelaan kulttuuriviittaukseen. Ne onnistuvat kyllä naurattamaan kerta toisensa jälkeen, mutta tehokeino menettää vaikuttavuuttaan sarjan edetessä.
Jotkin hahmojen kehityskaaret tuntuvat myös pienimuotoisilta kliseiltä. Kun tv-sarjassa esimerkiksi esitellään entinen addikti, on täysin varmaa, että hän tulee jossain vaiheessa draaman vuoksi sortumaan uudelleen. Samoin jos televisiossa kaksi hahmoa on menossa naimisiin ja toisen exä astuu kuvioihin, on taattua, että tämä osapuoli päätyy pettämään rakastettuaan.
Mikään ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä faktaa, että Successionin ensimmäinen kausi on laadukkainta telkkuviihdettä vuosiin. Ahmin kymmenen episodia viikossa, vaikka yritin pitää tahdin jaksossa per päivä, ja nautin jokaisesta hetkestä. Toivottavasti sarja pystyy tulevilla kausillaan keksimään vastaavaa tahtia uusia kiinnostavia kuvioita eikä jumiudu kaavoihinsa.
Kommentit
Lähetä kommentti