Succession — kausi 3


Jo Successionin toisen tuotantokauden kohdalla kävi selväksi, ettei sarjan kovin draivi pysynyt yllä enää sarjan ensimmäisen kymmenen jakson jälkeen. Kausi kuitenkin kiihdytti vielä todella kovaan huipennukseen. Kolmannella kierroksella toisteisuus alkaa jo uuvuttaa ja kone yskiä.

Sarjan toinen tuotantokausi päättyi siihen, kun Kendall Roy päätti paljastaa isänsä syypääksi Waystar-Roycon räikeisiin laiminlyönteihin, jotka koskivat yrityksen risteilyillä tapahtuneita kuolemia. Ilmeisesti Kendallin väärän valan antaminen kongressissa ei ole ongelma, sillä sitä ei ainkaan millään tapaa käsitellä. Isä ja poika lähtevät sotajalalle toisiaan vastaan samalla, kun ensimmäisen pitää pelätä sekä syytettä että yritysvaltausta.

Kauden alkupuoli etenee mukaansatempaavasti. Kendallin ja Loganin välisen taiston uusiutuminen on tervetullut kuvio kakkoskauden persoonattomampien konfliktien jälkeen. Hetkellisesti on jopa kiinnostavaa, miten alakynnessä Logan tuntuu olevan.

Viides episodi, Retired Janitors of Idaho, huipentaa tämän juonikaaren. Jakso on nerokasta satiiria siitä, miten pahaan kiipeliin vallan liika keskittäminen voi alamaiset johtaa. Kun kaksi oikukasta ja seniiliä patriarkkaa sorvaa keskenään sopimusta ja hännystelijät yrittävät tulkita heidän houreitaan, ei tilanteelle voi olla hihittelemättä. Mielleyhtymät ohjautuvat välittömästi niin Putiniin kuin Kekkoseenkin.

Ensimmäistä kertaa sarjassa puhutaan myös suoraan Loganin moraalisesta vastuusta megakorporaation johtajana. Logan hahmona tietysti vertautuu kaikkiin itsekeskeisiin boomer-sukupolven yrityspomoihin, jotka päätöksillään paskovat koko planeetan. 

Viidennestä jaksosta eteenpäin kausi ei kuitenkaan tunnu löytävän enää uutta vaihetta. Kendallin syöksykierre on jo aiheena useaan kertaan koluttu ja suoraan sanottuna aika tylsää seurattavaa. Seitsemäs jakso, Too Much Birthday, joka keskittyy hänen syntymäpäiväjuhliinsa, on satsin heikoin. Alexander Skarsgårdin esittämä IT-miljardööri, joka hämmentää twiiteillään kuin Elon Musk, jää myös sivuhenkilönä todella etäiseksi.

Hahmot toistavat ylipäänsä itseään. Itsetuhoisen Kendallin ohella Shiv on edelleen liikojaan itsestä luuleva pätijä ja Roman törkyturpainen kävelevä katastrofi. Logan-faijan jatkuva äksyily ja fuck offitkin tarjoavat vain sitä samaa. Mielistelijä-Greg sentään onnistuu herättämään edelleen hilpeyttä pelatessaan kaikissa asioissa kaksilla korteilla.

Tällä kertaa finaaliinkaan ei onnistuta järjestämään kummoista huipennusta. Lopussa Logan puukottaa kaikkia lapsia selkään, jolloin reaktioni oli: "Mitä sitten?" Suurimpana osakkeenomistajana hänelle on koittanut paras hetki myydä firma eikä jälkikasvu selvästi ole pätevä ottamaan johtovastuuta. En näe mitään syytä, miksi katsojan pitäisi asettautua Roy-vesojen puolelle. Vai kuuluisiko meidän kauhistua siitä, että nepotismin aikakausi saattaa päättyä?

Toki Succession on edelleen parhaimmillaan hervotonta katsottavaa. En muista, milloin olisin räjähtänyt nauruun yhtä pahasti kuin Romanin lähettäessä peniskuvan erehdyksessä isälleen.

Pidän myös sarjassa siitä, että se kuvaa vastenmielisiä hahmojaan rehellisesti ilman saarnaamista. Vaikka se näyttää, millaiseen henkiseen tyhjiöön johtaa pahimmillaan konservatiivisoikeistolainen maailmankuva, jossa raha, valta ja menestys nostetaan ylimmiksi arvoiksi, se ei silti alennu heristämään sormea. Sen sijaan se uskaltaa todeta, ettei maailma ole idealistinen pilvilinna tai fundamentaalisesti reilu, vaan monesti kylmäsydämisin kaveri myös oikeasti voittaa. 

Harmillisesti Successionin kolmannen kauden kohdalla sarja on silti menettänyt parhaimman imunsa. Show'lle uhkaa käydä samoin kuin House of Cardsille, joka päätyi toistamaan samoja kuvioita ilman, että katsoja pystyy mitenkään välittämään keskeisten hahmojen motiiveista.

Tämän vuoksi televisio on ajoittain turhauttava media. Lupaavasti alkanut tarina voi kuihtua ajan myötä kasaan. Toivottavasti pian ilmestyvä neloskausi tarjoaa HBO-hitille piristysruiskeen.


Kommentit