En ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea Erich Maria Remarquen klassikkoromaania Länsirintamalta ei mitään uutta, vaikka ensimmäinen maailmansota on aiheena lähellä sydäntäni. Kirjan vuoden 1930 amerikkalaisfilmatisoinnin olen kuitenkin nähnyt, ja siitä pidin kovasti. Edward Bergerin ohjaama saksalainen uusintaversio ei mielestäni pääse samalle tasolle.
Ensimmäisestä maailmansodasta ei ole tehty liikaa valtavirtaelokuvia. Alkuperäinen Remarquen teoksen sovitus saattaa olla paras valkokangaskuvaus länsirintaman sodankäynnistä, jos Peter Jacksonin mainio dokumentti They Shall Not Grow Old jätetään huomiotta. Siksi onkin kunnioitettavaa, että Bergerin ohjaustyö pyrkii tuomaan juoksuhautojen kauhut kouriintuntuvasti myös nykypäivän katsojien silmien eteen.
Uusintasovitus panostaa siihen, että teurastus todella näkyy ja tuntuu. Sotilaat joutuvat juoksemaan kohti kuolemaansa kauhusta vitivalkoisina. Tankkien ja liekinheittimien kaltaiset helvetinkoneet tekevät miehistä selvää, jos konekiväärituli ei. Pommikuopassa taas puukotetaan vastustajaa ja tungetaan suu täyteen multaa, että tämä lakkaisi huutamasta.
Ongelma elokuvassa on kuitenkin siinä, että sen sodan mielettömyyden korostaminen alkaa tuntua hyvin nopeasti kärjistetyltä ja alleviivaavalta. Kaikki hienovaraisemmat sävyt uhrataan mahdollisimman vahvojen kontrastien tieltä.
Elokuvan nuoret sotilaat värväytyvät hymyssä suin hurraata huutaen ja tuumaten, että voi veikkoset kohta päästään sankareina Pariisiin. Sen jälkeen he haikailevat äidin perään keskellä tykistötulitusta tai tuijottavat tyhjyyteen kasvot kauhusta kangistuneena, kun ystäviä murhataan ympärillä. Samalla ylipainoiset komentajat mässäilevät linnoissaan rintamalinjojen takana ja vaativat joukoiltaan kunniatekoja sodan viimeiselle minuutille. Kyllä, me ymmärrämme vähemmälläkin.
Länsirintamalta ei mitään uutta uhraa paljon historiallisesta tarkkuudestaan paatoksen alttarille. Vaikka leffan sodankäynti on kieltämättä todella komean näköistä, siinä on myös vahva spektaakkelinhakuisuuden fiilis. Elokuva on kuin leffojen Battlefield 1, jossa kaikki jännä ensimmäisestä maailmansodasta yritetään sulloa yhteen taisteluun.
Sodan viimeisinä päivinä saksalaiset eivät ensinnäkään olisi enää tehneet jalkaväkirynnäkköä ilman tykistötukea. Toiseksi tuona ajankohtana ei tapahtunut filmin kuvaaman kaltaista tankkiarmadan vastahyökkäystä eikä niitä muutenkaan olisi käytetty välittömään juoksuhautojen takaisinvaltaamiseen ilman muiden aselajien apua. Liekinheittimiä taas olisi todennäköisemmin hyödynnetty ennemmin saksalaisten stormtrooper-iskuryhmien hyökkäyksessä kuin ranskalaisten vastaiskussa asemiin, joissa omia sotilaita saattaa olla vielä hengissä.
Koko elokuvan sijoittaminen romaanista poiketen sodan viimeisille hetkille tuntuukin vain keinotekoiselta dramatisoinnilta. Nämä viimeiset päivät ja niiden aikana aiheutetut turhat kuolemat olisivat itsessään kiinnostava aihe, mutta leffa käyttää ajankohtaa luomaan vain lisäjännitystä ja vääntämään rautalangasta komentajien pahuutta. Sodan viimeisten tuntien ja minuuttien aikana saksalaiset eivät sitä paitsi olleet enää hyökkäysten aloitteellinen osapuoli toisin kuin filmi esittää.
Minua myös hieman häiritsee, miten juoksuhautojen sotilaat nähdään elokuvassa liki yksinomaan kauhunsekaisissa tunnelmissa. Se ei varsinaisesti ole epätarkkaa, sillä toki pahimmillaan sota muistutti maanpäällistä helvettiä ja monet mukana olleista traumatisoituvat peruuttamattomasti. Varmasti myös alokkaisiin järkytys iski kaikista vahvimmin.
Silti yksipuolinen pelon, zombikatseiden ja mittaamattoman kärsimyksen kuvaaminen tuntuu lievältä sensationalisoinnilta. Esimerkiksi They Shall Not Grow Oldin aikalaishaastatteluista käy ilmi, että valtaosa sotilaista suhtautui sotimiseen itse asiassa kuin työhön. Paniikkia vältettiin viimeiseen asti, koska se olisi vaarantanut kaikkien hengen.
Siksi Bergerin filmin parhaita osioita ovatkin ne, jolloin sotilaat viettävät aikaa rotaatiossa pois eturintamasta. Ne tuovat leffan jatkuvan piinan keskelle vastapainoksi arkisempia hetkiä. Tällaista monipuolisuutta olisin kaivannut myös juoksuhautaelämän kuvaukseen.
Tarinan seesteisemmät vaiheet olisivat sille tilaisuus syventää henkilöitään. Paul ja kumppanit jäävät silti monien sotarainojen tavoin hahmoina todella etäisiksi. Emme saa varsinaisesti tietää heistä mitään ihmisinä, joten heidän puolestaan on myös vaikea jännittää.
Eniten nautin elokuvassa sen ääniraidasta. Äkkiarvaamattomat ja satunnaisen tuntuiset rummunlyönnit luovat erityisesti tarinan alussa vaikutelmaa, että värvätyt pojat todella kulkevat kohti ennalta määrättyä kohtaloaan.
Netflix-uudelleenversionti Remarquen romaanista on visuaalisesti komea ja painostavat sotaeepos. Samalla sen saarna sodan julmuudesta on niin alleviivattu, että se tuntuu jo yleisöä aliarvioivalta. Pidän myös jokseenkin ristiriitaisena pasifistiselle sotaelokuvalle tarvetta viihteellistää vahvasti historiallisia tapahtumia. Tuore Länsirintamalla ei mitään uutta -versiointi ei tarjoa oikein mitään sellaista, mitä jo vuoden 1930 sovitus ei olisi tehnyt mutta vähemmällä paatoksellisuudella.
Kommentit
Lähetä kommentti