The Banshees of Inisherin

Vuoden 2017 parhaan elokuvan Oscarin päätyminen lattealle The Shape of Waterille loistavan Three Billboards Outside Ebbing Missourin sijaan oli puhdas ryöstö. Martin McDonaghin pirullisen hauska mutta älykkäästi kulttuurisotia kommentoiva draamakomedia olisi helposti ansainnut vuotensa pystin. Koska pidin myös McDonaghin rikoskomediasta, In Brugesista, odotukseni olivat kovat ohjaaja-käsikirjoittajan uusinta ja kehuttua The Banshees of Inisheriniä kohtaan.

Filmi sijoittuu Irlannin kuvitteelliselle saarelle Inisherinille, johon vastarannalla raivoava sisällissota ei ole vielä koskenut. Eräänä päivänä Colin Farrellin esittämä, hieman hömelö mutta hyväsydäminen Pádraic saa kuulla parhaalta ystävältään, Brendan Gleesonin näyttelemältä Colmilta, että tämä on kyllästynyt häneen. Koska kolholla saarella ei ole juuri muuta tekemistä kuin kaljoitella kaverin kanssa, Pádraic yrittää tietysti epätoivoisesti korjata hajonneen ihmissuhteen murheellisin seurauksin.

Yksinkertaisesta alkuasetelmasta saadaan aikaiseksi herkullisen surkuhupaisaa ja vetoavaa draamaa. Eristäytyneen saaren asukit ovat hilpeää porukkaa, joiden kommelluksia siivittää McDonaghin hillitön dialogi.

Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja näyteltyjä. Pádricin asemaan on helppo samaistua, jos on koskaan kokenut kaveri- tai parisuhteen selittämättömän ja äkillisen katkeamisen. Toisaalta myös Colmia voi ymmärtää: eihän kenelläkään ole tarvetta kuunnella toisen lässytystä päivästä toiseen, jos ei nappaa. Sivuosissa puolestaan Kerry Condon loistaa Párdraicin teräväpäisenä siskona Siobhánina ja Barry Keoghan isänsä kurittamana tohelona Dominicina.

Elokuvan huumori perustuu pohjimmiltaan yksinkertaiseen toistoon ja absurdiuksiin. Punchlinet ovat periaatteessa jopa ennakoitavissa eikä leffa yritä edes jatkuvasti naurattaa ääneen.

Parhaimmat vitsit ovat kuitenkin hervottomia. Kun Siobhán vinoilee Pádraicille, ettei Colm ehkä vain tykkää enää hänestä, on hykerryttävää ironiaa, kun Colm pian vahvistaa asian samoin sanoin. Pádraic puolestaan yrittää huijata Colmin muusikkokaverin lähtemään saarelta valehdellen tälle, että leipävaunu ajoi tämän isän yli. Vähänpä hän tietää, että leipävaunu surmasi jo miehen äidin.

Ainoalta ylilyönniltä leffan komediassa tuntuu Colmin koira, joka suojelee isäntäänsä tämän itsetuhoisuudelta. Hauvan ihmismäinen reagointi tuntuu epäuskottavalta suhteessa filmin muuhun sävyyn.

The Banshees of Inisherin ei ole kuitenkaan pelkkää hassuttelua, sillä Pádraicin ja Colmin välirikko saa synkkiä sävyjä. Colmin päätös toteuttaa uhkauksensa ja leikellä irti sormiaan kostona kaverilleen, joka ei jätä häntä rauhaan, on nerokkaan kiero käänne. Se nostaa koko elokuvan aivan toiselle tasolle, sillä siitä eteenpäin ilmassa roikkuu vääjäämätön väkivallan ja lähestyvän tuhon uhka. Kylän mummokin alkaa saada koko ajan viikatemiesmäisempiä piirteitä.

Pahaenteistä tunnelmaa korostaa kolkon saaren miljöökuvaus. Ympäristöä hallitsevat lohduttomat paljaat kukkulat sekä jyrkät kalliot, joiden yllä pilvet roikkuvat matalana. Paikan alakuloisuutta ja yksinäisyyttä ruokkiva luonne käy ilmi sanaa sanomatta. Pádraic toteaa, ettei saarella ole kuolemaa ennakoivia banshee-henkiä, mutten välttämättä luottaisi hänen mielipiteeseensä.

Pádraicin ja Colmin suhteella on luonnollisesti traaginen päätös, joka jää kuitenkin osin avoimeksi. Masennusta poteva Colm onnistuu lietsomaan ystävänsä sellaiseen tilaan, ettei tämä pysty enää antamaan anteeksi vaan janoaa kostoa. Samalla loukattu mies sivuuttaa mahdollisuutensa kokonaan uuteen elämään. 

Pádraic pääsee maksamaan takaisin, mutta elokuvan lopetus tekee selväksi, ettei parivaljakko ole vielä sujut keskenään. Katkeruudet ja väkivalta tulevat jatkumaan.

Filmin allegoria Irlannin sisällissodasta ei ole verhottu. Pádraic ja Colm vertautuvat tarinassa tietysti Irlannin vapaavaltioon ja IRA:an, jotka samalla puolella taisteltuaan kääntyivät niin sanotusti veli veljeä vastaan. Colm vastaa leffassa kenties ennemmin täyttä itsenäisyyttä tavoitellutta IRA:aa, sillä hänen ambitionsa johonkin elämää suurempaan ovat perimmäinen syy välien katkaisemiselle.

Toisaalta sisällissodan pelkistämistä turhamaiseksi torailuksi, joka olisi helposti voitu välttää, voi pitää hiukan yksinkertaistavana. Eri asia on toki, kannattaako allegorian tulkintaa viedä näin pitkälle vai tulisiko viittaukset sisällisotaan nähdä vain yhtenä elokuvan lisätasona.

Minulle The Banshees of Inisherin ei ole aivan samanlainen täysosuma kuin erinomainen Three Billboards. Pidin leffasta kovasti, mutta olisin kaivannut loppuun vielä riipaisevampaa osoitusta päähahmojen tilanteen lohduttomuudesta.

Irkkudraamalla on tiukka kisa tänä vuonna Oscareissa, kun vastassa on esimerkiksi vielä enemmän ehdokkuuksia kerännyt ennakkosuosikki Everything Everywhere All At Once. En olisi harmissani, jos McDonaghin elokuva veisi voiton.