Ralph Fiennesin näyttelemä huippukokki Julian Slowik ravitsee vieraitaan yksityissaarella, jonne päästäkseen saa tilittää säädyttömiä summia. Vähänpä kulinaristisia nautintoja etsivät törkyrikkaat tietävät, että illallisella kannattaa pitää lusikoistaan kiinni: ne nimittäin saattavat lennähtää nurkkaan. Game of Thrones- ja Succession-televisiosarjojen vakio-ohjaaja Mark Mylodin The Menu on parhaimmillaan herkullista kauhusatiiria, jonka alkupalat ovat tosin maistuvampia kuin itse pihvi.
Elokuvan ensimmäinen kolmannes tekee hilpeää pilaa gourmet-ruokakulttuurista ja huippukokkien palvonnasta. Slowik hallitsee kuuliaista kokkiarmadaansa kuin kulttia eikä suinkaan suhtaudu vieraisiinsa nöyrän asiakaspalvelualttiisti. Tollot raharösselit tosin ihastelevat aluksi keittiömestarin suoranaista vittuilua heille, vaikka pöytään tuotaisiin pelkkiä levitteitä ilman leipää.
Karikatyyrimaiset sivuhahmot ovat filmin suola. Kaikkein niljakkain kammotus on fanaattinen fine dining -uskovainen Nicholas Hoult, joka tirauttaa kyyneleenkin Slowikin keittiötaiteelle. Huvitusta aiheuttaa myös ruokakriitikko, jonka analyysit ovat puhdasta itsensä pönkittämistä ja joka on valmis kuittaamaan jopa apukokin itsemurhan vain osana Slowikin teatraalista show'ta.
The Menun kaltaisten elokuvien kohdalla on kuitenkin alusta asti selvää, mihin ne ovat menossa. On tietysti hauskaa katsoa, kun kokki-Voldemort kiusaa kultapossukerhoa. Mylod myös osaa Successionista tuttuun tapaan kuvata ökyelämää hykerryttävän etäännyttävästi. Äveriäille naureskelu on silti niin matalan nimittäjän komediaa, että leffan tulisi keksiä muitakin käänteitä kuin se ilmeisin.
Tässä The Menu epäonnistuu, sillä tarina jää kyntämään harmillisen ennalta arvattavia uria. Loppupuolellaan se yrittää kertaalleen juksata katsojaa, mutta kyseessä on niin perinteinen lajityypin jallitus, että sen näkee helposti etukäteen.
Elokuva kyllä viihdyttää koko kestonsa, mutta sillä olisi potentiaalia enempäänkin. Jälleen katsoja saa myös turhautua kauhuelokuvalle, jossa uhrit tuntuvat niin umpipassiivisilta, että he suorastaan kerjäävät kohtaloaan.
Anya-Taylor Joy näyttelee tarinan päähenkilöä, saarelle sattumalta päätynyttä Margot-seuralaista. Hänen hahmossaan on sama ongelma kuin Splitin vastaavassa roolissa. Käsikirjoitus tuntuu nimittäin olevan liian paljon sankarittaren puolella.
Leffan lopun burgeriepisodi on esimerkiksi periaatteessa kekseliäs tapa päästää päähenkilö pälkähästä. Mitään järkeä siinä ei kuitenkaan ole, että Margot keksii lennosta oikeat taikasanat Slowikille ja tykittelee ne vielä totaalisen itsevarmasti.
Myös temaattisesti The Menu on hieman löperö keitos. Filmi ei kykene tavoittamaan mitään syvempää sanomaa pelkän rikkaille ja ruokahifistelylle irvailun ohella. Niiden osalta pointti on puolestaan selvä alusta alkaen.
Uskottavuutta en elokuvalta vaadi, koska se ei siihen selvästikään pyri. Kokkien kulttihörhöily menee vain ideana hieman hukkaan, kun se ei rakennu kohti mitään suurempaa johdonmukaista ajatusta.
Hupaisaa ja helposti pureskeltavaa kauhuhassuttelua The Menu siitä huolimatta tuo pöytään. Erityisesti elokuvan alkupuoli on nautittava. Kaavamaisuuden vuoksi kuvun alta paljastuu vain enemmin Big Mac kuin Michelin-annos.
Kommentit
Lähetä kommentti