Top Gun: Maverick on hämmentävän uskollinen jatko-osa 36 vuotta vanhalle elokuvalle. Se huokuu joka raostaan kasaritunnelmaa: on upean näköisiä (valkoihoisia) ihmisiä loistavine hymyineen, machoilevia lihaksikkaita uroita hiekkarannalla, voittamaton sankari, täysin epäuskottavaa melodramaattista Hollywood-dialogia sekä upeita stuntteihin perustuvia toimintakohtauksia, jotka eivät nojaa CGI:hin. Jopa Danger Zone soi alkuteksteissä!
Leffa jatkaa luontevasti vuosikymmeniä sen jälkeen siitä, mihin edellisen tarina jäi. Tom Cruisen esittämä Maverick on edelleen käskyjä vastaan kapinoiva mutta kyvyiltään ylivertainen ongelmapilotti, joka kutsutaan takaisin Top Gun -hävittäjäkouluun opettamaan alansa huippuja selviämään mahdottomasta tehtävästä. Draamaa irtoaa siitä, että kandidaattien joukossa on ensimmäisessä filmissä tapaturmaisesti kuolleen apupilotin poika, Rooster, jonka uraa Maverick on suojelemistarkoituksissa kampittanut.
Jotain uuttakin uudelleenlämmittelyssä on. Alkuperäisen elokuvan heila, Kelly McGillisin näyttelemä Charlie, on heivattu mäkeen ja korvattu Jennifer Connellyn esittämällä Pennyllä. Tämä johtuu siitä, että Hollywoodin silmissä McGillis ei ole enää tarpeeksi nuorekas ja timmissä kunnossa, kun taas Connelly läpäisee seksikkyyskriteerit. Ratkaisun todellisen syyn läpinäkyvyys huvittaa, mutten voi toisaalta kiistää, etteikö Connelly olisi yhä päälle 50-vuotiaana yksi valkokankaiden kauniimmista naisista.
Jos vuoden 1986 Top Gun pyrki vielä jonkinasteiseen näennäisuskottavuuteen, Top Gun: Maverick viskaa sen ulos ohjaamosta. Jo leffan aloittava koelento, jossa päähenkilö selviytyy selittämättömästi yli kymmenkertaisella äänennopeudella etenevän testihävittäjän räjähdyksestä, vahvistaa, ettei realismi ole rainan pointti. Suuri itsemurhatehtävä lähentelee puolestaan älyttömyydessään naurettavaa ja apinoi häikäilemättömästi Star Warsia. Viimeistään loppukähinöissä, kun maahan ammutut Maverick ja Rooster ryöstävät nostalgiasyistä ensimmäisen filmin F-14-koneen, voi aivot heittää narikkaan.
Koomista on myös se, ettei jatko-osakaan suostu paljastamaan, mihin vihollismaahan tähtilippusankarien operaatio kohdistuu. Kauniista vuoristoisista maisemista johtuen päättelimme tyttöystäväni kanssa, että kyseessä täytyy olla Sveitsi. Näpit irti siitä uraanista, neutraalia teeskentelevät kellosepät!
Upeat hävittäjästuntit saavat kuitenkin usein unohtamaan, ettei elokuvan menolla ole paljoa tekemistä todellisuuden kanssa. Kun kankaalla näkyy oikeita Super Hornetteja, jotka tekevät aitoja temppuja tosielämän pilottien ohjaamana, menoon on helppo heittäytyä mukaan. Elokuva näyttää ja kuulostaa hemmetin hyvältä, joten popkornia mäystäessä voi katsoa myös läpi sormien, millaista USA:n asepornoa on jälleen kyseessä.
Pitkälle elokuvaa mietin silti, mikä on oikein Top Gun: Maverickin olemassaolon oikeutus. Sen tarina etenee todella ennalta arvattavia latuja kaikkine samoine pilottien välisine torailuineen, kilpailuasetelmineen ja romansseineen kuin ensimmäinenkin filmi. Lopputuloksena on myös aina se sama voimafantasian itsestäänselvyys: Maverick on äijien äijä.
Toki leffan tavoitteena on osoittaa kunniaa alkuperäiselle pilke silmäkulmassa, mutta kunnianosoitusten arvo yksin on aina rajallinen. Mikään ei estä minua laittamasta originaaliteosta tulille Netflixistä, jos haluan kasarinostalgiaa.
Silti elokuvan huipennus on kaikkine höpsöyksineenkin sen verran taitavasti rakennettu, että suupieliini alkoi väkisin nousta hymy. Audiovisuaalisen tykityksen ja simppelin draamantajun lisäksi hyvän tarinankerronnan periaatteiden noudattaminen tekee kliimaksista enemmän kuin osiensa summan.
Maverickin ja Roosterin välistä suhdetta on kehitetty johdonmukaisesti läpi elokuvan, ja sen kautta muodostuu ylipäänsä pääteema menneisyyden haamujen voittamisesta. Käsittely voi olla pinnallista ja kaavamaista, mutta koska hahmoille annetaan aikaa eikä mutkia liian suoraksi, lopputulos tuntuu yllättävän tyydyttävältä.
Taidolla tuotetun viihdehötön saralla Top Gun: Maverickia voi pitää onnistuneena jatko-osana. Se on toisaalta kaikin puolin tarpeeton tekele eikä nostalgiaan nojaavaa perihollywoodilaista filmiä voi kutsua ihan kivaa kummemmaksi. Mutta perhana, enhän minä päivän päätteeksi voi Tompan ja Jenniferin säihkyviä hymyjä vastustaa!
Kommentit
Lähetä kommentti