Ruoska

Clint Eastwood kulki Sergio Leonen vanavedessä ja ohjasi ensimmäisen länkkärinsä ikään kuin henkisenä jatko-osana dollaritrilogialle viisi vuotta Hyvien, pahojen ja rumien jälkeen. Vuoden 1973 Ruoska tai High Plains Drifter, kuten alkuperäinen otsikko kuuluu ottaa tosin vaikutteita myös miehen toiselta yhteistyökumppanilta, Don Siegeliltä. Eastwoodin itsensä näyttelemä "mies ilman nimeä" muistuttaa elokuvassa nimittäin Dirty Harrya kaikessa häikäilemättömyydessään.

Ruoskan tarina käynnistyy, kun yksinäinen päähenkilö saapuu Lagon kaivoskylään. Esiteltyään asetaitojaan kovaonnisia provosoijia vastaan hän saa pestin asukkailta suojella heitä vankilasta vapautuvilta roistoilta. Sankari ottaa tehtävän vastaan, mutta pikkuhiljaa hän alkaakin paljastua kaikkea muuta kuin sankariksi.

Eastwoodin esittämät dollaritrilogian päähahmot eivät hekään olleet varsinaisesti puhtaita pulmusia, mille esimerkiksi Hyvät, pahat ja rumat irvailee. Ruoskan cowboy on kuitenkin jotain muuta, pahimmillaan avunpyytäjilleen kuin demoninen presenssi. Suojeluksensa hintana hän pitää kylän päättäjiä pilkkanaan ja pompottaa heitä loputtomiin. Ennen pitkää alkaa tuntua kuin yhteisö olisi itse asiassa pelastajansa panttivankina.

Mustaa huumoria pursuava elokuva suhtautuu ironisoiden siihen, miten se paljastaa pimeän kääntöpuolen päänäyttelijänsä kuvastamasta arkkityypistä. Leffan päähahmo on kuin välimuoto Hyvien, pahojen ja rumien ahneen mutta veijarimaisen Blondien sekä Unforgivenin eläköityneen raakalaismaisen murhaajan, William Munnyn, välillä.

Kaikilta osin Ruoska ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa. Nykykatsojalle voi olla järkytys, miten päähenkilö raiskaa omatunnontuskitta hänelle flirttailleen ja kiukutelleen naisen ensimmäisen 20 minuutin sisään.

Raiskauksen esittämisessä ei toki itsessään ole mitään väärää. Elokuva ei esimerkiksi missään vaiheessa sano, että Eastwoodin roolihahmo olisi hyvä tai sankarillinen, vaan indikoi jopa päinvastaista. Perustellusti voi sitä paitsi huomauttaa, että protagonisti murhaa myös joukoittain miehiä katsojan sitä sen kummemmin noteeraamatta.

Tapa, jolla Ruoska käsittelee raiskausta, tuntuu kuitenkin liian ylimalkaiselta. En väitä, etteikö asiasta voisi vääntää jopa vitsiä, kuten leffa tekee — olenhan itsekin nauranut Dave Chappellen törkyjutuille samasta aiheesta. Silti filmi vaikuttaa ikävästi vahvistavan sitä käsitystä, että raiskatut naiset ovat itse syyllisiä kohtaloonsa.

Sen lisäksi, että elokuvan hahmot arvelevat uhrin kerjänneen tapahtunutta, tarina esittää teon ikään kuin oikeudenmukaisena kostona. Tämä toki pätee kaikkeen päähenkilön tarinassa kylvämään hävitykseen, sillä hän on saapunut kostamaan kyläläisille heidän juonimansa ex-sheriffin murhan. Erityisen kyseenalaisen kuviosta tekee kuitenkin se, että raiskatun naisen osallisuus suunnitelmaan on ollut vain passiivisen sivustakatsojan rooli. On vaikea sanoa, pystyikö hän edes vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.

Vaikka raiskauskohtausta puolustelisi miten, elokuvan asenteen sinetöi viimeistään se, ettei se jää Eastwoodin hahmon ainoaksi vastaavaksi tempaukseksi. Myöhemmin filmissä hän nimittäin väkisinmakaa naisen, joka hyökkää veitsellä hänen kimppuunsa. Jälleen tarina esittää kuin uhri olisi itse asiassa halunnutkin päähenkilön yhdestilaukeavaa tai vähintään nauttinut pakotetusta aktista.

Jos katsojana pääsee epämukavuutta herättävien 70-lukulaisten asenteiden yli, Ruoska on muilta osin mainio lännenelokuva. Varsinkin päähenkilön todellisen luonteen paljastuminen on kiero käänne lajityypin perinteisiin. Lopussa hän maalauttaa koko kylän punaiseksi ja nimeää sen helvetiksi ennen kuin päästää säälittä roistot sisään surmaamaan hänelle pokkuroineen pelkurijoukon. Leffan ovela päätös vihjaa, että hahmo on itse asiassa surmatun sheriffin haamu.

Yliluonnollinen yllätys on tervetullut siinäkin mielessä, että noin muuten filmi on varsin kaavamainen. Eastwoodilainen pistoolivirtuoosi on niin tarkoituksellisen haavoittumaton ja ylivertainen vastustajiinsa nähden, että tarinan yleiset suuntaviivat ovat väistämättä katsojalle varhain tiedossa.

Ensimmäiseksi länkkäriohjaustyöksi Ruoska on Eastwoodille kekseliäs teos, joka leikittelee spagettiwesternin konventioilla ja kääntää odotuksia nokkelasti ympäri. Ristiriitaisia tunteita aiheuttaa se, että leffa on vahvasti aikakautensa tuotos, mikä heijastuu myös sen arvomaailmaan epäimartelevassa valossa. Muuten elokuva nostettaisiin kenties nykypäivänä länkkäriklassikoiden kaanoniin.


Kommentit