Tár


Vallan väärinkäyttö on kiinnostava ja ajankohtainen aihe #metoon jälkeisessä maailmassa. Todd Fieldin ohjaama ja käsikirjoittama Oscar-ehdokas Tár kertoo maailmankuulusta säveltäjä-kapellimestarista, Cate Blanchettin esittämästä Lydia Tárista, joka hyväksikäyttää asemaansa arveluttavin keinoin. Pikku hiljaa totuus taiteilijan kääntöpuolesta alkaa pulputa päivänvaloon.

Tár nauttii hahmona ylistetyn virtuoosin etuuksistaan. Kun luennolla sukupuolivähemmistön edustaja kertoo, ettei lämpeä Bachille tämän misogynian vuoksi, päähenkilö argumentoi vastaan fiksusti ja pohjimmiltaan hyvin tarkoitusperin. Hän kuitenkin suhtautuu näihin eriäviin mielipiteisiin samalla ylimielisen aggressiivisesti ja nöyryyttää oppilastaan tarpeettomasti luokan edessä.

Berliinin orkesteria johtaessaan maestro puolestaan nostaa suosikkeja alaistensa joukosta ja käyttää auktoriteettipositiotaan luodakseen seksuaalisia suhteita erityisesti nuoriin naissoittajiin. Kun yksi romanssikuvioista menee pieleen, hän murskaa vaikutusvaltansa voimin tytön tulevaisuuden työmahdollisuudet.

Sinällään Tár ei ole henkilönä mikään paholainen. Hän käyttää asemaansa väärin, mutta palvottujen taidenerojen joukossa hänen rikkomuksensa vaikuttavat suorastaan kesyiltä. Monessa organisaatiossa tuskin tarvitsee sitä paitsi mennä keskijohtoa korkeammalle kohdatakseen samanlaista turmeltuneisuutta.

Toisaalta tästä nousee elokuvan suurin kysymys: Tár selvästi ansaitsee joutua vastuuseen teoistaan, mutta millainen kohtalo on oikeutettu? Niin sanotulle cancel-kulttuurille ominainen vastareaktio, jonka hän lopulta kohtaa, vaikuttaa miltei suhteettomalta ja on selvästi totuutta vääristelevä. Mutta johtuuko tunne sen rajuudesta siitä, että leffan näkökulma on tarkoituksella syyllisen, ei uhrin?

Pohdintaa herättää myös se, ansaitseeko menestystaiteilija virheidensä vuoksi täyden lokaan vetämisen uransa päätteeksi, vaikka hänen saavutuksensa ovat kiistämättömät. Toisaalta katsojina tiedämme, että vaikka Tárin pudotus huipulta on armoton, hänelle ei koskaan käy oikeasti huonosti. Kaikki hänen väärinkäytöstensä kohteeksi joutuneet eivät sitä vastoin ole yhtä onnekkaita.

Fieldin filmi on siitä miellyttävä teos, ettei se johdattele liikaa katsojaa. Kuten päähahmo itse toteaa, kysymykset ovat vastauksia kiinnostavampia. Elokuva tarjoaa näkökulmia muttei ryhdy tuomariksi.

Leffalla on siis tarjottimella kiinnostava, päivänpolttava tarina sekä ajatuksia herättävä moraalinen dilemma. Harmillisesti vain kokonaisuus on vajaan kolmen tunnin kestossaan tautisen ylipitkä, ja siitä uupuu kantava konflikti. Erityisesti tarinan keskivaihe hukkuu laahaavaan loputtomaan symboliikan, vihjausten sekä kaksoismerkitysten suohon, joka alleviivaa teemoja kyllästymiseen asti pysäyttäen kerronnan paikoilleen.

Osa näistä enteilyistä ja monimerkityksellisyyksistä on toki nokkelia. Tárin tohtori esimerkiksi suosittelee niskakivuista kärsivälle potilaalleen asennnon korjausta, koska tämä on hieman kiero — tajusitteko? Filmi ei kuitenkaan luota katsojan havainnointikykyyn vaan pilaa oivaltamisen ilon tauottomalla toistolla.


Sitten kun asioita tapahtuu, ne tapahtuvat äkillisesti ja hätkähdyttävimmin kääntein kuin olisi tarpeen. Vaikka olemme nähneet nyrkkien heilahtelevan tosielämän Oscar-lavoilla, Tárin skitsoaminen jättää Will Smithinkin taakseen ja tuntuu näin hillittyyn elokuvaan pakotetulta dramatisoinnilta.

Elokuva yrittää toisaalta ajaa temmon vaihtelulla perille selkeää pointtia. Näkökulma on norsunluutorniinsa kivunneen Tárin, joka ei ymmärrä, että alamäki on jo vaivihkaa alkanut taustalla, vaikka kaikki tuntuu olevan vielä hyvin. Kun painekattila viimein räjähtää silmille, käy se äkkiarvaamatta.

Silti lopputulos aiheuttaa turhauttavasti sen, ettei leffa anna aikaa asioille, jotka oikeasti olisivat kiinnostavia. Päähenkilön cancelointia odotetaan ja odotetaan, kunnes se on ohi silmänräpäyksessä.

Fieldin teoksen toteutuksessa ja tyylivalinnoissa on silti paljon kehuttavaa. Pidin esimerkiksi kovasti filmin dialogista, joka ei selittele hahmojen puheenaiheita tai klassisen musiikin termistöä auki. Sen sijaan katsoja heitetään keskelle päähenkilön maailmaa ja hänen luotetaan pärjäävän. Kädestäpitelemättömyys ei tosin ulotu kaikkiin valintoihin, sillä luontevasti saksaa lausuvan Blanchettin pitää elokuvayleisön mieliksi vaihtaa tuon tuostakin englantiin.

Visuaalisesti leffa on tarkoituksellisen kliininen ja etäännyttävä. Eniten pidin vahvoista mustan ja valkoisen kontrasteista, jotka tuntuvat viestivän, että tarinan tapahtumat ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin näitä ääripäitä.

Elokuvan äänimaailma kiinnittää niin ikään huomion. Tárin kuulemia harhaääniä ja varsinaista klassista musiikkia lukuun ottamatta filmi on lähes äänetön. Edes päähenkilön tuotesijoittelu-Porsche ei päästä pihaustakaan. Vasta kun hahmo kokee hermoromahduksen, äänet palaavat maailman.

Mainitsematta ei voi jättää myöskään Blanchettin roolityötä. Jo ensimmäisestä kohtauksesta suoritus antaa vihiä siitä, että jokin on vialla. Syyllisyyden painaessa hahmon hartioita alun tyyneys ja levollisuus vaihtuvat vähitellen unettomuuden lietsomaksi sekavuudeksi ja rähjäisyydeksi. Jälkimmäisestä on tietysti näyttelijän lisäksi kiittäminen myös meikkaustiimiä.

Tár on mielenkiintoinen mutta turhauttava elokuva, koska se ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kuin se kuvittelee olevansa. Sakset olisivat leikkaamossa saaneet viuhua, sillä leffa kaipaisi keskittymistä olennaiseen. Fieldillä on kuitenkin riittänyt sen verran paljon intohimoa aiheeseensa, että autenttisuuden tunne lievittää pahinta venyttämisen aiheuttamaa uupumusta.


Kommentit