The Last of Us – kausi 1


Videopelinä The Last of Us ei koskaan noussut suosikikseni, vaikka sitä kehuttiin aikanaan mestariteokseksi. Vuotta aikaisemmin julkaistu zombi-aiheinen, samankaltaisen päähenkilöparin tähdittämä The Walking Dead -peli oli nimittäin kokonaisuutena vaikuttavampi kokemus. Silti televisiosarjasovitus Naughty Dog -studion post-apokalyptisesta toimintaseikkailusta kiinnosti minua etukäteen, sillä alkuperäisteos edustaa kaikesta huolimatta videopelitarinankerronnan kärkikastia.

The Last of Usissa cordyceps-sieni valtaa ihmisten aivot ja sitä myötä koko maailman. Apokalypsista selviytyy rakennusurakoitsija Joel, joka kuitenkin menettää tyttärensä. 20 vuotta myöhemmin katkeroitunut surun murtama mies saa tehtäväkseen saattaa 14-vuotiaan Ellien maan halki Firefly-nimisen järjestön huomaan. Ellie on nimittäin immuuni ihmiskunnan polvilleen laittaneelle zombisieni-infektiolle, ja häntä tutkimalla voidaan kenties kehittää vastalääke.

Sarja, kuten pelikin, etenee Cormac McCarthyn Tie-romaanin hengessä. Joelin ja Ellien matkalla kiinnostavaa on, miten hahmot muuttavat toisiaan ja miten maailmanloppu muuttaa heitä. Kun Joel oppii välittämään kumppanistaan, armottomat valintatilanteet asettavat myös hänen ihmisyytensä koetukselle.

Zombiviihteelle tuttuun tapaan myös The Last of Usissa ihminen on ihmiselle susi ja elävät kuolleet vain katalyytti heidän välisilleen kähinöille. Tässä sarja ottaakin poikkeuksellisen selvän linjan, sillä sieni-ihmisiä nähdään ruudulla vain harvakseltaan. Ratkaisu on erinomainen, sillä zombi-aligenren tylsin asia ovat aina olleet itse zombit.

Televisiosovituksen etuna peliin nähden on se, ettei sen tarvitse perustua jatkuvaan toimintaan. Pelissä minua häiritsi se, kuinka sosiopaattisilta päähenkilöt alkoivat tarinan edetessä tuntua: Joel massamurhaa sadoittain vastustajia samalla, kun Ellie latoo sarkastisuuksia vieressä.

Sarjassa sitä vastoin hahmojen väliset hetket saavat enemmän tilaa. Jopa äärimaskuliinisesta Joelista nähdään lähdemateriaalia herkempiä puolia. Kun miehen pitää esimerkiksi päättää, rohkeneeko hän jatkaa matkaa Ellien kanssa, katsojalle paljastuu, kuinka syvästi epäonnistumisen ja rakkaidensa pettämisen pelko kalvaa häntä.

Toiminnan vähäisyys palvelee myös pahiksia. Eräskin pelistä suoraan ryöstetty mulkero tuntuu uhkaavammalta ja häiritsee vähemmän mustavalkoisuudessaan, koska verenhimoiset viholliset eivät ole pääkaksikolle arkipäivää.

Interaktiivisesta viihteestä pois siirryttäessä katoaa toki tietty automaattinen samaistumisen taso päähenkilöön, jota pelaaja itse pelissä ohjaa. Siksi sarja olisi voinut hyötyä vielä yhdestä jaksosta lisää nykyisen yhdeksän päälle. Kauden loppupuolella kerronta etenee varsin ripeää vauhtia, vaikka temmon rauhoittaminen olisi antanut Joelin ja Ellien suhteelle lisää aikaa hengittää ja kehittyä.

The Last of Us poikkeaa jaksoissaan myös takaumiin ja sivuhenkilöille omistettuihin tarinoihin. Loistavin esimerkki jälkimmäisestä on kolmosepisodin pieni mutta äärimmäisen koskettava homoromanssi, joka nousee varmasti yhdeksi tämän vuoden muistettavimmista tv-sarjajaksoista. Nick Offermanille uskaltaa povata jo juron Bill-survivalistin roolista vierasnäyttelijä-Emmyä.

Upea kolmas jakso saa toivomaan, että sarja uskaltaisi ottaa enemmänkin vapauksia. Se noudattaa nimittäin erittäin uskollisesti videopelin juonta. Tämä on sinällään ymmärrettävää, koska alkuperäisteos on mainiosti käsikirjoitettu, erityisesti alkunsa ja loppunsa osalta. Onhan se myös hienoa, että hyvä pelitarinankerronta saa näin mainosta ja suurenkin yleisön on tunnustettava lähdemateriaalin ansiot.

Silti pelin pelanneena etenkin kauden viimeisissä jaksoissa alkaa tuntua kuin sarjalla ei olisi kovinkaan paljon annettavaa sovituksena. Toivon mukaan kakkoskaudella rohjetaan syventää ja laajentaa tarinaa ennakkoluulottomammin myös uusiin suuntiin. Ensimmäinen kausi menee vielä demonstraationa ensimmäisestä oikeasti laadukkaasta videopelifilmatisoinnista.

Joissain asioissa show tietysti tekee viisaita pieniä muokkauksia. Esimerkiksi Joelin haavoittuminen kauden keskivaiheilla ei vaikuta sarjassa täysin varmalta kuolemantuomiolta, kuten pelissä. Toisaalta ikuisen apokalypsikertomusten kliseen eli kannibaalit olisi kyllä saanut siivota poiskin.

Koska kyseessä on ensisijaisesti hahmodraama, vähemmän yllättäen sarja on heikoimmillaan harvoissa toimintakohtauksissaan. Osa niistä on toki onnistuneita ja tehokkaita. Välillä taas kompastellaan, olivat syynä sitten ilman suojaa keskellä tulitusta pönöttävät sankarit, hooposti käyttäytyvät pahikset, tarpeettomat CGI-zombit tai Joelin suoraan videopelistä nyysityt yli-inhimilliset räiskintätaidot.

Ajoittaiset kerronnan velttoudet erottavatkin The Last of Usin television moderneista klassikoista. Kun Joel esimerkiksi mätkii häntä aseella osoittelevan vartijan hengiltä, sarja muistuttaa takaumalla katsojareppanaa, miten päähenkilölle palasi mieleen hänen tyttärensä kuolema — jos sen sattui saman jakson alusta unohtamaan! Sekosin laskuista puolestaan siinä, montako kertaa show käyttää samaa yllätystä, jossa kimppuun hyökännyt zombi onnistuu puraisemaan uhria salaa kameran sitä havaitsematta. Amerikkalaisviihteen soisi myös joskus esittävän lapsen synnytyksen vähemmän ruusuisena versiona kuin pikatoimituksena, jossa vauva tuutataan ulos minuuteissa.

Sarjan kantavaksi teemaksi muodostuu vanha kysymys siitä, kuinka paljon kukainenkin on valmis tekemään rakkaidensa tähden. Se ei jätä kuitenkaan tätä pohdiskelua aivottomalle Taken-tasolle ja lähetä Joelia Liam Neesonina pahisten kimppuun. Sen sijaan show herättelee katsojaa pohtimaan, kuinka pitkälle ihmisen on oikeutettua mennä teoissaan lähimmäistensä vuoksi. Tämä teema kulkee mukana läpi kauden ihailtavan johdonmukaisesti.

Alkuperäisen pelin pelanneelle The Last of Us on ristiriitainen kokemus siinä, ettei laadukkaasta sarjasta saa todennäköisesti niin paljon irti kuin sitä ilman lähdeteostietämystä katsova. Toisaalta pohdin myös, annanko sarjalle enemmän anteeksi kuin muuten tekisin, koska toivon sen onnistuvan pelisovituksena. Muistan esimerkiksi mölyävän bloater-tankkizombien hihityttäneen hölmöydessään vuonna 2013, mutta nyt otan sen annettuna. Samoin kauden loppupuolella jotkin toteutusyksityiskohdat olisivat voineet särähtää vahvemminkin, jos en olisi tuumannut: "No, noinhan se meni pelissäkin".

Kaikesta huolimatta valtaosan ajasta nautin kaudesta todella paljon. Pidin hahmoista huomattavasti enemmän kuin pelissä, ja erityisesti Bella Ramsay on nuoreksi näyttelijäksi ilmiömäinen kyky. Paikoittain olin suorastaan hämmästynyt, kuinka taidokkaasti peli on onnistuttu siirtämään televisioruudulle. Vasta viimeisen kahden jakson kohdalla tiukka lähdemateriaalilojaalius alkoi tökkiä, vaikka pelin pelaamisesta on jo kymmenen vuotta.

Kakkoskautta jään kuitenkin odottamaan innolla. Pelaajakunnan polarisoinut The Last of Us Part II, joka on tarkoitus jakaa kahdeksi tuotantokaudeksi, on nimittäin Naughty Dogin todellinen magnum opus ja kiistämätön mestariteos, pelitaiteen Kummisetä, osa II.


Kommentit