The Piano

The Power of the Dogista parhaan ohjaajan Oscarin pokanneen Jane Campionin alkuperäinen läpimurtoelokuva on 1993 Kultaisen palmun voittanut The Piano. Se on 1800-luvun Uuteen-Seelantiin sijoittuva kolmiodraama järjestettyyn avioliittoon lähetetyn mykän naisen, hänen uuden aviomiehensä sekä tämän uudisasukaskumppanin välillä. Kuten The Power of the Dogin tapauksessa, en täysin ymmärtänyt filmin osakseen saamaa ylistystä.

The Piano hakee inspiraatiota Emily Brontën Wuthering Heights -klassikkoromaanista, kuten leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Campion on itsekin todennut. Elokuvassa ja kirjassa yhdistyvät intohimo, avioliiton ulkopuolinen rakkaus mustasukkaisuus sekä väkivallan uhka syrjäisessä ympäristössä.

Yhtäläisyydet jäävät kuitenkin pinnallisiksi, sillä The Piano ei tavoita Brontën teoksen hienovaraisuutta. Wuthering Heightsissa kaikki hahmot ovat samaan aikaan sekä inhottavia että sympatisoitavia. Campionin elokuvassa sen sijaan Sam Neillin esittämä urpo ja omistushaluinen aviomies, on pelkästään yksiulotteinen ja halveksittava antagonisti. Brontën teoksessa häntä lähimmin vastaava Edgar Linton herättää sitä vastoin sääliä.

Eniten The Pianossa pistää silmään, miten eri valossa päähenkilö Adan ja hänen rakastajansa, George Bainesin, välinen suhde näyttäytyy nykypäivänä kuin vuonna 1993. Heidän rakkaustarinansa esitetään elokuvassa kyseenalaistamattoman romanttisena, vaikka Baines käytännössä kiristää ja painostaa Adaa, kunnes tämä taipuu sänkyyn.

En toki väitä, etteikö hahmojen välinen suhde olisi uskottava. Silti olen yllättynyt, että nimenomaisesti nais-auteur on päättänyt esittää tällaisen romanssin näin puhtaan eroottisena ja tosirakkauteen perustuvana ilman, että kriitikotkaan ovat asiaa huomioineet.

Toki tässä suhteessa leffa vertautuu Wuthering Heightsiin, jota niin ikään kuulee joskus väitettävän sinisilmäisesti rakkaustarinaksi, vaikka kyseessä on ennemmin intohimo- tai jopa pakkomiellekertomus. Ero on vain siinä, että Brontë tietää täsmälleen, mitä hän hahmoillaan tekee.

Jos jossain The Piano onnistuu hätkähdyttämään, niin siinä miten rujoon väkivaltaan kolmiodraama lopulta ajautuu. Kohtaus, jossa Neillin aviomies katkaisee kirveellä Adan sormen, havainnollistaa tylysti, miten naisia on aikanaan kohdeltu kuin omaisuutta. Vuoden 1981 Possessionista tuttuun tapaan Neill osaa myös näytellä vakuuttavasti uhkaavan mustasukkaista puolisoa.

Veristä käännettä ennakoidaan ovelasti aiemmin filmissä, kun maori-alkuasukkaat ryntäävät kesken teatterinäytelmän lavalle suojelemaan naisnäyttelijää, jota uhkaa kirvestä heiluttava silhuetti. Myöhemmin Adaa ei sen sijaan auta kukaan.

Yhtenä Campionin elokuvan kantavista teemoista on omistaminen. Adan isä myy ensinnäkin hänet avioliittoon. Uusi siippa taas haluaa omistaa naisen eikä siten voi sietää petetyksi tulemista. Aviomies ei myöskään voi ymmärtää, mikseivät maorit suostu myymään esi-isiensä hautausmaita. Baines puolestaan käy vaihtokauppaa Adan ajasta pianoa vastaan, mutta manaa myöhemmin, että tällainen bisnes on tehnyt naisesta "huoran".

Päähenkilölle sen sijaan piano on hänen rakkain omaisuutensa. Lopussa hän yrittää itsemurhaa antaessaan jalkansa takertua mereen työnnettävään instrumenttiin. Hän päättää kuitenkin viimein vapauttaa itsensä. Näin hahmo symbolisesti luopuu maallisesta omistuksestaan korvatakseen sen Bainesin rakkaudella.

Leffan loppuratkaisusta olen samaa mieltä kuin Campion jälkikäteen: tarinan päättäminen Adan kuolemaan olisi ollut tehokkaampaa. Se olisi vienyt elokuvan fokuksen romanssista päähahmon ahdinkoon miesten vallan alla, jossa joko valitaan hiljaisuus tai tullaan hiljennetyksi. Rakkaustarina olisi silloin jäänyt sivurooliin ja Baineskin vain yhdeksi vallankäyttäjäksi muiden joukossa vailla kykyä edes auttaa naista.

Tällaisenaan filmin päätöksen voi tulkita ennemmin merkkinä siitä, miten osa Adasta kuolee pianon painuessa syvyyksiin. Elokuvan päättyy sen verran synkkään kuvaan päähenkilöstä pinnan alla, että se jättää mahdollisuuden monitulkintaisuudelle, selvisikö hahmo sittenkään. Campion on kuitenkin vahvistanut, että Ada säilyy hengissä.

Näyttelijäsuoritukset ovat The Pianon yksi kantavista voimista. Huvittuneena tosin mietin, että on erinomaisen Holly Hunterin tuhlaamista valita hänet mykkärooliin. Hänellä on nimittäin yksi valkokankaiden lumoavimmista puheäänistä.

Varsinaiseksi show'n ryöstäjäksi osoittautuu puolestaan vain 11-vuotias Anna Paquin Adan tyttärenä Florana. Hän voitti roolistaan Oscarin kaikkien aikojen toiseksi nuorimpana näyttelijänä ja ansaitusti. Hahmo on elokuvan valopilkku ja Paquin osassaan riemastuttavan aito.

Kuvallisesti filmi on kauneimmillaan erityisesti alkupuolellaan upeissa rantaotoksissa. Taustalla kohoavat aallot näyttävät siltä kuin ne voisivat minä hetkenä hyvänsä hukuttaa hahmot ja hiekalla seisovan soittimen alleen.

Campionin rakkaustarinan voima tuntuu 30:ssä vuodessa jonkin verran hiipuneen. The Piano paljastuu kolmiodraamana yllättävänkin perinteiseksi, eikä Adan ja Bainesin romanssissa ole mitään poikkeuksellisen voimakasta tunteita herättävää. Epätavanomainen miljöö, kauniit merimaisemat, mainiot näyttelijät sekä sulava kerronta pitävät kuitenkin katsojan edelleen otteessaan.