Aftersun

Skotlantilaisen Charlotte Wellsin esikoisohjaus, Aftersun, on elokuva, jota arvostaa enemmän sen nähtyään kuin sitä katsoessaan. Isän ja tyttären lomamatkasta kertova hidastempoinen filmi vaatii kärsivällisyyttä mutta jysättää lopussaan sellaisella emotionaalisella lekalla, ettei katsoja tiedä, mikä häneen iski. Vuorokausi myöhemmin leffan näkemisestä olen vakuuttunut siitä, että kyseessä on mestariteos.

Aftersun antaa yleisönsä arvuutella pitkään, mikä sen punainen lanka on. Kolme neljännestään se vaikuttaa yksinkertaisesti verkkaiselta kuvaukselta päähenkilöidensä Turkin lomasta. Kyseessä voisi olla 11-vuotiaan Sophien kasvukertomus hellyttävine ensipusuineen, mutta tarinassa tapahtuu niin vähän, ettei sitä oikein sellaiseksikaan tohdi kutsua.

Elokuvalla ei tunnu olevan suurta tarvetta tempaista yleisöään mukaansa. Se ei anna varsinaista syytä, miksi hahmoista pitäisi välittää syvemmin, vaikka molemmat vaikuttavat sinänsä sympaattisilta. Edes kummoista huumoria ei tarjoilla, jotta arkisiin tapahtumiin syttyisi kiinnostus. Mieleen nousevat hidastempoisista draamoista niin Moonlight, jonka viipyilevyys tuntui itseriittoiselta, kuin toisaalta loistava Manchester by the Sea, joka kuitenkin avasi mysteerinsä varhaisessa vaiheessa.

Jo alusta asti tarkkaavainen katsoja voi silti huomata leffan kuvauksesta, että jokin tuntuu olevan vinksallaan. Kamera viipyy usein klaustrofobisen lähellä hahmoja tai katsoo heitä esimerkiksi epäsuoraan heijastusten kautta.

Sophien mukana kulkeva videokamera ja otokset hänestä aikuisena vihjaavat, että kyse on muistoista. Mutta uumoilla sopii, ovatko muistot positiivisia. Sanoohan filmin otsikkokin, että auringosta on poistuttu.

Aikaisin herää myös epäilys, ettei Sophien isällä, Paul Mescalin vangitsevasti esittämällä Calumilla, ole kaikki kunnossa. Hän on lämmin tytärtään kohtaan mutta samaan aikaan omituisen etäinen. Välillä hänestä nähdään salaperäisiä välähdyksiä tanssimassa rave-bileissä strobovalojen loisteessa. Mahdollisiin uniongelmiinkin viitataan. Lisäksi huomion kiinnittää se, miten miestä vaikuttaa ahdistavan ajatus omasta lähestyvästä syntymäpäivästään.

Leffa tiputtelee mahdollisia johtolankoja Calumin murheiden syiksi. Raha on ainakin tiukassa, sillä mereen hukkunut sukellusmaskikin on paha tikki. Sophie myös tietää, ettei laulutunteihinkaan ole varaa. Kun isä ostaa kalliin maton, ostos herättää selvästi hänessä ristiriitaisia tunteita.

Miehen kipsissä oleva käsi puolestaan nostattaa kysymyksen, miten se on murtunut. Oliko kyseessä tappelu tai känninen kommellus? Entä onko hahmon biseksuaalisuudella ja 90-luvun asenteilla jotain tekemistä asian kanssa? Lapsuudestaan hän puolestaan mainitsee, ettei se ollut onnellisin mahdollinen.

Elokuvan edetessä kohti huipennustaan vihjeet alkavat käydä yhä selvemmiksi. Calum ei suostu laulamaan Losing My Religionia tyttärensä kanssa karaokessa ja itkee yksin hotellihuoneessaan. Pahaenteinen yökohtaus, jossa hän juoksee mereen, tuo mieleen itsemurhayrityksen. Johtopäätös on yksinkertainen: Calum on masentunut.

Aftersun pitää yleisöään hämmennyksessä viimesiin hetkiinsä saakka. Kun päähenkilökaksikko päätyy viimeisenä iltanaan tanssimaan Freddie Mercuryn ja David Bowien Under Pressure -klassikodueton tahtiin, elokuva paljastaa koko luonteensa, jota katsoja on voinut jo ounastella.

Yhtäkkiä musiikki hiljenee ja vain kappaleen lyriikat jatkavat. Strobovalot syttyvät jälleen ja päähenkilökaksikko nähdään yhdessä aikuisina rave-bileissä. Sophie työntää isänsä pois luotaan. Hiljaista ambienssia vasten Mercuryn "Why can't we give love one more chance?" kuulostaa suorastaan raastavan epätoivoiselta. Bowie laulaa: "This is our last dance."

Kohtaus on uskomaton, järisyttävä, ja sen implikaatio on selvä. Isän ja tyttären "viimeinen tanssi" Turkissa oli kirjaimellisesti heidän viimeisensä ja jälkeenpäin Calum tappoi itsensä. Tytär ei ole aikuisenakaan kyennyt antamaan anteeksi.

Jälkeenpäin Aftersunin merkitykset avautuvat aivan toisella tavalla. Sen kryptisyyskin alkaa tuntua perustellulta. Filmin näkökulma on nuoren Sophien, joka ei ymmärrä kunnolla isänsä hiljaisesti käymää kamppailua. Leffa korostaa sitä, miten masentunut ihminen voi vaikuttaa päällisin puolin täysin normaalilta, vaikka pinnan alla olisi käynnissä myllerrys. Itsemurhan syille ei saada välttämättä koskaan saada täydellistä selitystä, eikä sellaista elokuvakaan tarjoa.

Kun Aftersunia pureskelee sen päätyttyä, se osoittautuu yllättäen yhdeksi koko taiteenmuodon uskottavimmista masennuksen ja itsemurhan kuvauksista. Läheisen päätyminen lopulliseen ratkaisuun jättää jälkeensä trauman, katkeria muistoja sekä läjän kysymyksiä, joihin ei ole saatavilla koskaan vastausta. Wellsin filmi on upea teos, joka paljastaa koko musertavan voimansa viiveellä, todennäköisesti täysin vasta toisella katsomiskierroksella.