House of the Dragon – kausi 1

Vuoden 2019 surkuhupaisimpana pannukakkuna tunnetaan Game of Thronesin kahdeksas kausi. Vuosikymmenensä suosituin sarja lässähti sellaisen turauksen saattelemana, että vastaavaa esimerkkiä on vaikea löytää popkulttuurin historiasta. Samoin on vaikea löytää ihmistä, joka olisi emosarjan pyllähdyksen jälkeen innostunut etukäteen sen esiosasta, House of the Dragonista. Siksi onkin iloinen yllätys, että Targaryenien lohikäärmehallitsijoiden suvusta kertova show on todella, todella hyvä.

Yhden Game of Thronesia vaivanneen ongelman House of the Dragon korjaa alkuunsa. Se pohjautuu nimittäin George R.R. Martinin kirjoittamaan fiktiiviseen Fire & Blood -historiaopukseen ja alkaa 200 vuotta ennen Strakien, Lannistereiden ja kumppaneiden valtaistuinpeliä. Lähdemateriaali on siis valmis, joten sarjan käsikirjoittajien ei tarvitse lähteä säveltämään omiaan.

Toisaalta alkuperäisteksti on Tulen ja jään laulua suuripiirteisempää, joten tv-versio ei ole pelkkää kirjan kuvitusta vaan sen ihan aitoa tulkintaa. Tästä syystä lähdemateriaalin sovitus toiseen mediaan on mielenkiintoisempaa kuin Game of Thronesin tapauksessa, joka ei tarjonnut romaanit läpi kahlanneelle koskaan mitään järisyttävää. Fire & Bloodia en ole lukenut ja jätän sen lukematta ennen televisiosarjan päättymistä, koska show tuntuu historiasepostusta mielekkäämmältä tavalta kokea tarina.

House of the Dragon alkaa Westerosin kuninkaan Jaehaeryksen kuolemasta. Valtakuntaa kohtaa Crusaders Kings -peleistä tuttu ongelma, sillä pitkäaikaista ja menestyksekästä hallitsijaa seuraa luonteeltaan heikompi kruunupää, jonka perimysjärjestys tuottaa hankaluuksia. Valtaistuimelle nousevalla Jaeharyksen lapsenlapsella, Viserys ensimmäisellä, ei nimittäin ole poikia. Hän kohauttaa nimittämällä seuraajakseen vastoin perinteitä tyttärensä, prinsessa Rhaenyran.

Alusta asti House of the Dragon erottuu Game of the Thronesista sillä, että se keskittyy edeltäjäänsäkin vahvemmin hovijuonitteluun fantasiaelementtien sijaan. Merkillepantavaa on myös se, että sarjasta puuttuvat tyystin huumori, räiskyvä dialogi sekä Tyrionin, Houndin ja Tywinin kaltaiset elämää suuremmat hahmot. Rujoa väkivaltaa ja paljasta pintaa tarjoillaan toki kaapelitelevisiolle uskolliseen tapaan, mutta suhteessa moneen muuhun HBO-sarjaan niiden rooli tuntuu vähemmän mehustelevalta.

Esiosa-show onkin kuin brittiläinen pukudraama sijoitettuna fantasiamaailmaan. Tämä voi kuulostaa tylsältä mutta on kaukana siitä, sillä käsikirjoitus on ensiluokkaista ja hahmot sekä inhimillisiä, moniulotteisia että uskottavia. House of the Dragon korostaa arkirealistisia ihmissuhteita ja poliittisia koukeroita enemmän kuin spektaakkelia. Sen sisältö on emosarjaansa lähempänä Martinin kirjoista tuttua kiehtovan monisyistä valtaistuinpeliä.

Ensimmäisen kauden humaani sielu on itse kuningas Viserys, jota esittää elämänsä roolissa Paddy Considine. Hän on hyväntahtoinen hallitsija, joka välittää sekä perheestään että valtakuntansa parhaasta. Samaan aikaan hän kuitenkin sokaistuu helposti sydämensä äänelle, soveltaa kaksoisstandardeja, on herkästi johdateltavissa, sortuu härkäpäisyyteen väärissä asioissa — ja välttelee toisaalta ikäviä ratkaisuja. Kaikki nämä puutteet tuntuvat silti äärimmäisen inhimillisiltä, erityisesti sellaiselle, joka on koskaan joutunut toimimaan johtoasemassa.

Tarinan edetessä Viserys joutuu seuraamaan, miten hänen sukulaisensa kääntyvät kuninkaansa parhaista pyrkimyksistä huolimatta toisiaan vastaan. Samalla sitkeä kuolettava sairaus syö vuosi vuodelta hänen kehoaan. Lopussa on riipaisevaa katsottavaa, kun dramaattisesti rapistunut monarkki raahautuu viimeisen kerran valtaistuimelleen pitämään yllä rauhaa.

Kauden koskettavimpana hetkenä viimeisiään vetelevä, läheisiään rakastava valtias anoo päivällispöydässä torailevia perheenjäseniään korjamaan välinsä keskenään. Kuninkaan poistuessa sopu vaikutetaan jo saavuttaneen, kunnes teini-ikään kasvaneet lapsenlapset räjäyttävät vanhat haavat auki, ja tragedia on valmis. Game of Thrones tuskin onnistui koskaan sieppaamaan sydämestä vastaavalla tavalla.

Perimysjärjestystä protestoi kaudella ensimmäisenä kuninkaan veli, impulsiivinen, kunnianhimoinen ja väkivaltaa kaihtamaton Daemon. Heikommassa sarjassa hänestä olisi todennäköisesti kirjoitettu yksipuolinen sosiopaatti, joka kylvää virnuillen kaaosta ympärilleen. House of the Dragon on kuitenkin tätä fiksumpi, ja Daemon paljastuu kaikkea muuta kuin suoraviivaiseksi hahmoksi. Hän on esimerkiksi horjumattoman lojaali veljelleen heidän erimielisyyksistään huolimatta, ja hänen nuoruutensa temperamentti myös tasaantuu vuosien myötä.

Suurin vastakkainasettelu kaudella rakennetaan puolestaan prinsessa Rhaenyran ja tämän lapsuudenystävän Alicent Hightowerin välille. Leskikuninkaan naivalle Alicentille syntyy poika Aegon, joka tavanomaisesti olisi ensisijainen perijä. Viserys kuitenkin kieltäytyy pyörtämästä lupausta tyttärelleen lupaamasta kruunusta. Tämä luo pysyvän juovan naisten välille.

Rhaenyran ja Alicentin välirikko ei silti puhkea pelkästä perimysjärjestyksestä. Pohjimmiltaan se kumpuaa siitä, kuinka erilailla he suhtautuvat Westerosissa naisiin kohdistuviin odotuksiin ja osaavat luovia yhteiskunnassa, joka pitää heidän sukupuoltaan toisarvoisena. Rhaenyra vähät välittää normeista ja rikkoo sääntöjä, mutta onnistuu aina pääsemään kuin koira veräjästä, pitkälti isänsä ansiosta. Kiltti tyttö Alicent taas tekee kaiken sen, mitä naiselle perinteisesti kuuluu, muttei koe saavansa siitä ansaitsemaansa palkintoa.

Rhaenyra ja Alicent ovat loistavasti kirjoitettuja hahmoja siinä, miten helppo kumpaakin on kannattaa ja halveksua. Viseryksen tytär on periaatteessa ihailtavampi siinä, että hän uskaltaa rohkeasti kapinoida mielivaltaisia traditioita vastaan. Toisaalta sarja tekee selväksi, kuinka uskomattoman etuoikeutettu hän on suhteessa miltei kehenkään muuhun koko valtakunnassa. Tämä saa hänet ajoittain vaikuttamaan karkkikaupassa kiukuttelevalta lapselta, joka ei saa kaikkea haluamaansa. Alicent taas on ystäväänsä rehellisempi ja luovii taitavasti normiston puitteissa, mutta häneltä puuttuu uskallus kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia laajempia rakenteita.

Mainion fiktion merkkinä House of the Dragonin Westeros on yhteiskuntamme tarkkanäköinen peili. Syntymässä saadut etuoikeudet sekä kulttuurilliset odotukset ja kunniakäsitykset johtavat tarinassa siihen, miten epätasapuolisesti hahmoilla on mahdollisuuksia toteuttaa toiveitaan. Epätasa-arvoiset lähtökohdat taas vaikuttavat siihen, miten mielivaltaisin perustein valtaa jaetaan.

Valtaan kiinni päässeet puolestaan pelaavat omia pelejään usein välittämättä heikko-osaisemmistaan tai laajemmista vastuistaan samalla, kun globaali taklaamaton uhka häämöttää horisontissa. Kuulostaako tutulta? Tällainen varoittava sanoma on vahvasti taustalla koko Martinin Tulen ja jään laulun saagassa.

Naisten roolin rajoittuneisuutta sarjassa alleviivaavat jatkuvasti kammottavilla tavoilla pieleen menevät synnytykset. Äidin osa on näet jopa vallan huipulla usein alistua mahdollisimman tehokkaaksi lapsentekokoneeksi. Show tekee silti selväksi, etteivät sen naiset ole mitään yksipuolisia uhreja vaan kykeneviä käyttämään asemaansa hyödyksi siinä missä miehetkin, tarvittaessa myös julmasti. 

Brutaalien synnytyskomplikaatioiden esittäminen ei ole itsetarkoituksellista, sillä valkohapsiset Targaryenit hakevat innoitusta Eurooppaa hallinneesta Habsburgien suvusta. Habsburgit olivat niin ikään mieltyneitä insestiin, mistä seurasi myös heidän jälkikasvulleen seurauksia lapsikuolleisuuden ja geneettisten kommelluksien parissa. Sarjassa synnytysten ongelmat vihjaavatkin pohjimmiltaan vallan väärinkäyttöön, sillä insenstin tärkein tarkoitus on pitää langat ja perimysjärjestys tiukasti hallitsijasuvun käsissä.

Vaikka House of the Dragon onnistuu todella monessa asiassa, sen suurimmaksi heikkoudeksi muodostuvat The Last of Usin tavoin spektaakkelipainotteisimmat hetket. Sen pystyn esimerkiksi vielä sulattamaan, että Daemon on valmis sodassa epätoivoisen uhkarohkeisiin tempauksiin saavuttaakseen tavoitteensa. Sitä en kuitenkaan usko, että miehestä kuoriutuu tuhannen taalan paikassa yhden miehen armeija ja vastustajista idiootteja, jotka ryntäävät joukolla lohikäärmeen grillattavaksi maailman ilmiselvimpään syöttiin.

Lohikäärmeet ovat niin ikään kaksiteräinen miekka. Sarja näyttää niillä lentelyä enemmän kuin Game of Thrones, ja kohtauksissa on intensiteettiä. Toisaalta liihottelu on show’n epäuskottavinta antia: hahmot pysyvät suomuisen vuoristoradan selässä ilman turvavaljaita, kestävät yläilmojen kylmyyttä kevyessä vaatetuksessa rankkasateesta huolimatta ja myös kuulevat toisiaan petojen selässä, vaikka tuuli ulvoisi korvissa. CGI:llä on lisäksi taipumus olla näissä kohtauksissa heikoimmillaan.

Kauden ainoa selvästi töksähtävä juonenkäänne liittyy myös kärmeksiin. Minua ei nimittäin haittaa se, että paennut prinsessa Rhaenys ei tilaisuuden tullen käristä vallan kaapannutta Alicentin ja Aegonin klaania. Se on vain uskottavaa, sillä sukulaisten kylmä murhaaminen ei sovi hahmoon, kuten ei hänen asemansa sallimien valtuuksien ylittäminenkään. Se silti häiritsee, miten prinsessalle sanotaan ensin lohikäärmeiden olevan tarkan vartioinnin alla, mutta hetkeä myöhemmin nainen lompsii ongelmitta ryöstämään varikolta lemppariliskonsa. Nukahtivatko vartijat?

House of the Dragonilla on etu Game of Thronesiin nähden siinä, ettei se joudu pomppimaan paikasta toiseen hajallaan olevien hahmojen perässä. Sen sijaan se keskittyy enimmäkseen tiukasti Kuninkaansataman tapahtumiin.

Kääntöpuolena sarjan ensimmäinen kausi kuvaa kymmenien vuosien ajanjaksoa. Tämä tarkoittaa sitä, että show loikkaa usein jaksojensa välillä ajassa huomattavasti eteenpäin. Katsojan täytyykin sopeutua siihen, että episodin vahtuessa vuodet ovat jälleen vierähtäneet. Tämä tuo mukanaan omaa sekavuuttaan.

Merkittävin aikahyppelystä seuraava käytännön ongelma on näyttelijöiden vaihtuminen. Se on sarjasta riippumatta aina tarinankerronnallinen riski, sillä katsoja ei kiinny vain siihen, mitä hahmoista sanotaan käsikirjoituksen sivuilla, vaan myös näyttelijöiden tulkintaan.

House of the Dragonin vaihdokset herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Olivia Cooke on esimerkiksi vakuuttava vanhempana kypsyneenä ja itsevarmempana Alicent Hightowerina, ja hänessä on paljon nuoremman näyttelijän, Emily Careyn, olemusta. Erinomaisesti teini-ikäistä Rhaenyraa esittävän Milly Alcockin vaihtuminen vaisumpaan Emma D’Arcyyn on puolestaan sääli, sillä naisten olemus on jopa ääntä myöten täysin eri. Toki hahmo myös muuttuu tarkoituksellisesti vuosien vieriessä, mutta näyttelijöitä on vaikea sovittaa päässään samaksi ihmiseksi.

Ongelmia syntyy lisäksi siitä, että hahmot tuntuvat ikääntyvän ruudulla eri tahtia. Viserystä sentään maskeerataan selvästi iäkkäämmäksi, mutta esimerkiksi Matt Smithin esittämä Daemon tai Fabien Frankelin näyttelemä ser Criston eivät vanhene päivääkään. Samaan aikaan Alicentin lapsia on mahdotonta uskoa hahmon jälkikasvuksi, sillä ikäeroa näyttelijöiden välillä on vain muutamia vuosia.

Kritiikki ei silti muuta sitä, että House of the Dragonin ensimmäinen kausi on Successionin rinnalla viime vuosien vaikuttavimpia sarja-avauksia. HBO näyttää, että laatu ratkaisee, sillä Targaryenien sukukronikka voittaa puolelleen hienovaraisesti kirjoitetuilla hahmoillaan sekä tosimaailmaa ja -historiaa taidokkaasti peilaavilla valtapeleillään. Jo näillä eväillä esiosan aloitus ponnistaa Game of Thronesin parhaimpien kausien rinnalle — ellei ohitse. Tärkeintä show’lle on jatkossakaan olla unohtamatta inhimillisyyttä kaiken keskiössä, sillä kyynisen juonittelun keskellä on oleellista, että katsoja voi myös samaistua johonkuhun.