Anna Karenina (2012)


Joe Wright ohjasi pätevän sovituksen Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joten en mielessäni tyrmännyt etukäteen hänen näkemystään Leo Tolstoin järkälemäisestä Anna Kareninasta. Pääroolissa nähdään jälleen Keira Knightley, joka tällä kertaa pääsee esittämään totuttua vähemmän hyveellistä hahmoa. Tolstoin klassikkoromaani on nimittäin kaikkien aikojen kertomus pettämisestä ja avioerosta.

Wrightin sovitus rajaa sisältönsä pääasiassa filmin nimikkohahmon sekä hänen aviomiehensä ja rakastajansa kolmiodraamaan. Tämä on fiksu päätös, sillä päälle 800-sivuisen teoksen sullominen hieman päälle kahteen tuntiin olisi muuten melkoinen tehtävä. Esimerkiksi romaanin toisen päähenkilön, sosiaalisesti kömpelön Levinin, rooli on typistetty murto-osaan kirjan vastaavasta.

Mielenkiintoinen ja rohkea veto elokuvassa on sen lavastus. Se nimittäin luo vaikutelman kuin valtaosa leffasta tapahtuisi teatterin lavalla ja kulisseissa. Avoimia ulkotiloja nähdään käytännössä vain maaseudulle sijoittuvissa kohtauksissa. Tällä visuaalisella metaforalla filmi viestii 1800-luvun Venäjän kaupunkiseurapiirien normien rajoittavuudesta ja tukahduttavuudesta päähenkilölle, Annalle. Ratkaisu on jännittävän erilainen, ja näyttää myös komealta upean puvustuksen kera.

Valkokangasversion fokus onkin kirjaa vahvemmin naisen asemassa. Siinä missä Tolstoin romaani on Annan suhteen jopa moralistinen ja nostaa lojaalin, uskontoon pohjaavan perhe-elämän onnellisuuden lähteeksi, Wrightin elokuva keskittyy siihen, miten yksi hairahdus tuhoaa päähahmon elämän.

Loikattuaan kreivi Vronskin kanssa sänkyyn, naimisissa olevalta naiselta riistetään käytännössä hänen tulevaisuutensa miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Toisin kuin romaani, leffa myös vihjaa, ettei Annan mustasukkaisuus rakastajaansa kohtaan ole perusteetonta, vaan kreivi löytää tarinan loppupuolella uuden mielitetyn. Näin myös päähenkilön lopullinen morfiinihuuruinen ratkaisu on samaistuttavampi, sillä miehisten mielitekojen vuoksi hän uhkaa jäädä täysin tyhjän päälle.

Tolstoin ikoniset hahmot onnistutaan siirtämään filmille luontevasti. Knightley on selvästi vahvimmillaan tällaisissa melodraamoissa, ja hän löytää antisankarittaren rooliin myös sopivasti särmää. Annan rakastajaa, Kreivi Vronskia, esittää puolestaan Aaron Taylor-Johnson, joka taitaa uskottavasti limaisen rajamailla tasapainoilevat himokkaat katseet sekä epäkypsien romanttisten seikkailuiden lopputuloksena syntyvän katumuksen.

Jude Law on puolestaan loistava Annan loukattuna puolisona Kareninina, joka kirjan tapaan on myös leffan kiehtovimpia hahmoja. Epäonnisella aviomiehellä on kyky herättää seksuaalinen palo kuin pölyttyneellä tietosanakirjalla, mutta pohjimmiltaan hän on hyväsydäminen ja anteeksiantava ihminen. Tämä luo häntä kohtaan ristiriitaista sympatiaa, sillä hänellä on toisaalta syntiseksi paljastuneeseen vaimoonsa suhteetonta valtaa, jota hän myös käyttää hyväkseen.

Ainoaksi lieväksi pettymyksekseni henkilökaartista osoittautuu Matthew MacFadyenin näyttelemä prinssi Oblosnki. MacFadyen välittää kyllä Successionista tuttuun tapaan taidokkaasti hahmon surkuhupaisuuden. Silti prinssin valloittava seuramiespuoli jää elokuvassa paitsioon.

Anna Kareninan tarina pitää otteesaan, sillä ydinkertomus on lähdemateriaalinsa ansiosta erinomaista draamaa. Yllättävää on, että vaikka leffa tuntuu tiivistykseltä romaanin parhaista paloista, se ei edes hyödynnä kaikkia sen hätkähdyttäviä käänteitä. Esimerkiksi Vronskin itsemurhayritys on tiputettu sovituksesta pois.

Tällaisissa suurten tunteiden tragediassa ilmiselvä vaara on pateettisuus, eikä Wrightin filmikään siltä täysin välty. Romanttiset kohtaukset Annan ja Vronskin välillä paisuvat teatraalisiksi, mitä vahvistaa alkuperäisteokseen kuulumaton korni dialogi. Lisäksi päähenkilön surullista kohtaloa ennakoidaan niin alleviivaavasti ja väistämättömänä, että se tulee tuskin kenellekään puun takaa.

Toisaalta elokuva myös hillitsee yhden romaanin pahimmista paatoksellisuuksista. Kohtaus, jossa Levin ja hänen rakastettunsa Kitty paljastavat tunteensa toisilleen, on nimittäin nyt paljon arkiuskottavampi kuin kirjan suorastaan fantastinen tähtiin kirjoitettu sielujen yhteentörmäys.

Tolstoin romaanin filmiversiointi on siitä poikkeuksellinen klassikkoadaptaatio, että siinä on omaa näkökulmaa sekä katsomisen arvoista sisältöä lähdemateriaalin jo lukeneille. Leffa on väistämättä vain tuhdin romaanin pintaraapaisu, mutta se seisoo kelvollisesti omilla jaloillaan. Enempikään kokeellinen rohkeus ei haittaisi, mutta tällaisenaan Anna Karenina näyttää hyvää esimerkkiä jo monelle kunnianhimottomammalle filmisovitukselle.


Kommentit