Eddington

Koronavirusta ei ole toistaiseksi juuri käsitelty valkokankaalla. Pandemia-aika tuntuu ylipäänsä muutama vuosi sen jälkeen kummallisen kaukaiselta, kuin ihmiskunta olisi jo unohtanut sen kollektiivisesti. Silti nuo vuodet muuttivat yhteiskunnassa, etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa, jotain oleellisesti. Tästä muutoksesta kertoo Hereditarysta ja Midsommarista tunnetuksi tulleen Ari Asterin Eddington.

Eddingtonin pikkukaupungissa saa alkunsa surkeiden sattumusten sarja, kun Joaquin Phoenixin paikallinen sheriffi, Joe, sekä Pedro Pascalin esittämä pormestari, Ted, ajautuvat erimielisyyteen. Osavaltioon on julistettu maskipakko, mutta astmaa sairastava sheriffi ei pysty hengittämään maskin kanssa. Hän ei pidä maskimääräystä ehdottomana vaan peräänkuuluttaa inhimillisyyttä kanssakansalaisia kohtaan. Eihän koko piirikunnassa ole vielä edes koronaa!

Joen näkökulmaa pystyy elokuvan alussa empatisoimaan. Kiista muistuttaa siitä, miten myös meilläpäin jotkin hyvää tarkoittavista pandemiatoimenpiteistä saatoivat olla jälkiviisaasti katsoen ylilyöntejä. Osa asiantuntijoistakin on kyseenalaistanut esimerkiksi sen, olivatko rajoitukset tarpeellisia maakunnissa, joissa tartuntoja oli olematon määrä. Samoin käsienpesua kytättiin pitkään silmä kovana, vaikka sen hyödyt taudin torjunnassa paljastuivat jo varhain vähäisiksi.

Maskien käytöstä puolestaan ihmiset rähisivät keskenään keskustelupalstoilla, kun viranomaislinjausten ja itse pengotun tieteellisen tiedon väliltä löydettiin tai oltiin löytävinään ristiriitoja. Juuri kuten elokuvassakin maskit myös repsottivat silloin tällöin nenän alapuolella, ennemmin performatiivisena signalointina kuin suojana tautia vastaan.

Leffan konflikti, joka voisi muuten jäädä pieneksi erimielisyydeksi, laajenee internetin lietsomana. Joe päättää lähteä mukaan pormestarikisaan, mutta ajastaan irti olevalla miehellä keulii somemopo. Menneisyyden kaunojen lietsomana hän syyttää jo pian Tediä Lou-vaimonsa raiskaamisesta vuosia sitten. Seurauksena Emma Stonen esittämä vaimo, jota on lapsena käytetty hyväksi, karkaa pedofiilien uhreja manipuloivan kultistin matkaan.

Sosiaalinen media ja internet ovat vähintään yhtä suuret syylliset paikkakunnan arjen hämmentämiseen kuin koronavirus. Lou ensinnäkin päätyy huijarikultistin kiertoradalle, koska hänen äitinsä on hurahtanut syvän pään salaliittoteorioihin. Kaduille leviävät Black Lives Matter -protestit sekä pelko niitä kohtaan omaksutaan puolestaan reeleistä ja storyista vaikutteita imemällä.

Nuoriso lisää oman lusikkansa kaupungin kasvavaan kaaokseen. Hypertiedostavan oikeudenmukaisuustaistonsa vie absurdeihin mittakaavoihin tietysti valkoinen nuori nainen, jonka pöksyihin pojat haluaisivat kyynisesti hivuttautua. Heikompi pelimies kuitenkin hurahtaa ihastuksensa agendaan täysin. Elokuvan hulvattomimmassa kohtauksessa herätyksen kokenut miehenalku selostaa perheaterialla valkoisten etuoikeuksista isäpapan otsaverisuonten poksahdellessa.

Eddingtonia katsoessa hätkähtää siihen, miten paljon vuosikymmenen alusta on jo ehtinyt pyyhkiytyä mielestä. BLM:n ohella käsitteet kuten deepfake, social justice warrior, NFT, allyship sekä QAnon avaavat aivoista kuin suljetun muistilokeron: nämähän olivat ihmisten huulilla joskus! Twitterin vanha esimuskiaaninen käyttöliittymä vilahtaa myös kuvassa kuin nostalgisena tuulahduksena paremmilta ajoilta. Huvittavasti Facebookillakin on elokuvassa massoille vielä jokin relevanssi somealustana. Outona kehityksenä valtaapitävien salainen pedofiilirinki tuntuu puolestaan tänä päivänä aivan uskottavalta hörhöilyn sijaan.

Leffa ottaa synkän käänteen siinä vaiheessa, kun Joe saa kokea riittävästi miehisiä nöyryytyksiä – mitenpä muutenkaan? Jokin napsahtaa lainvalvojan päässä, ja ratkaisu on umpiamerikkalainen. Poliittinen salamurha tarkkuuskiväärillä tuntuu kylmäävältä erityisesti viimeaikaisten tosimaailman käänteiden valossa.

Kun Joe nousee ainoaksi pormestarikandidaatiksi, hän päätyy “antifa-terroristien” ykkösmaalitauluksi. Ruutitynnyrin leimahtaessa jenkit kaivavat arvattavasti sarjatuliaseet esiin. Lopetus on yhtä aikaa sekä westerniä että ramboilua, kun yksinäinen sheriffi puolustaa kaupunkiaan lonkalta tulittaen. Sivullisilta uhreilta ei tietenkään vältytä.

Loppujen lopuksi tragedian ainoaksi voittajaksi paljastuu salaliittoteoreetikon ohella teknologiasuuryritys. Se on salaa lietsonut sekasortoa false flag -operaatiolla omaksi poliittiseksi edukseen.

Asterin filmi esittää, että koronavirus oli musta joutsen, joka epävakautti ja rikkoi amerikkalaisen yhteiskunnan jollain tapaa. Tähän viittaa myös leffan alussa kaupunkiin vaeltava juoppo, joka satunnaistekijänä tönäisee elokuvan epäonnisen ketjureaktion liikkeelle. Teknologiayrityksen nimi, SolidGoldMagikarp, taas on merkkijono, jonka syöttäminen GPT-kielimalleille sai ne aikoinaan käyttäytymään oudosti, jopa tuottamaan siansaksaa. Aivan kuin Covid-19 sai Yhdysvallat sekaisin.

Jotkut kriitikot ovat kehuneet Eddingtonia jopa Asterin parhaaksi ohjaus- ja käsikirjoitustyöksi. Se on kiistämättä onnistunut satiiri, joka kuvaa osuvan kipeästi vähän käsiteltyä lähihistoriaa.

Elokuva kuitenkin häviää kirjoissani kolmesta syystä Hereditarylle, jota voi jo nyt ennakoida moderniksi kauhuklassikoksi. Ensinnäkin filmin loppupuolen aseellinen yhteenotto on niin överiksi vedetty, että tarina irtoaa siihen mennessä tunnistettavasta arkitodellisuudesta. Toiseksi Joen ryhtyessä murhatöihin leffasta katoaa myös ainoa inhimillinen kiintopiste, johon samaistua. Joaquin Phoenix on toki Gladiaattorista totuttuun tapaan nilkkinä aina yhtä vakuuttava.

Kolmanneksi vaikka Eddington tutkailee aihettaan tarkkanäköisesti, se välttää visusti puolen ottamista. Filmi sisältää vain yksittäisiä viittauksia Trumpiin sekä konservatiivi-podcastaajiin, vaikka on täysin selvää, kumman poliittisen laidan edustajat lähtivät pandemian seurauksena laukalle.

Varovaisuuden lopputulos on sama kuin Alex Garlandin Civil Warin kohdalla. Leffaa on helppo lähestyä, sillä se ei lähtökohtaisesti vieraannuta ketään. Toisaalta se ei uskalla oikein sanoakaan Covid-vuosien vaikutuksesta mitään täsmällistä vaan tyytyy osoittamaan yleistä huolestuneisuutta ketään syyllistämättä. Se, että jotain USA:ssa muuttui koronan jälkimainingeissa perustavanlaatuisesti huonompaan suuntaan, on taas kaikille ilmeistä ilman elokuvaakin.

Siitä huolimatta on hienoa, että edes tämä päivänselvyys rohjetaan todeta valkokankaalla ääneen. Eddington tekee näet tuntuvaksi ne pienet ristiriidat, jotka karanteenin, somen ja kiihkoilijoiden lietsomina kääntävät naapurin naapuria vastaan. Absurdin väkivallan osalta Asterin satiiri olisi pärjännyt vähemmänkin uskomattomilla käänteillä, kritiikin terävyyden osalta kierroksia taas olisi voinut hyvin lisätä. Silti filmin tuhoon tuomittu kierre kietoo pauloihinsa, eikä kaikkia yksityiskohtia selitetä auki yleisölle perin pohjin. Suosittelen tukemaan elokuvaa ja raahautumaan teatteriin sen sijaan, että sitä tapittaisi kotisohvalla eristyksissä.