Magnolia

Kun häpeilemättä saarnaava moraliteettitarina kykenee pitämään herkeämättä otteessaan koko yli kolmituntisen kestonsa, on vähintään myönnettävä, että teokseen on täytynyt upota useampi kuin yksi teelusikallinen puhdasta taitoa. Paul Thomas Andersonin käsikirjoittama sekä ohjaama Magnolia rikkookin odotuksia ja räiskyy kekseliäitä ideoita mutta rakentaa kertomuksensa lopulta hyvin tuttujen opetusten varaan. Massiivinen toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista rakentuva elokuva pommittaa sanomaansa sen verran uskaliain ja moninaisin keinoin, ettei kokonaisuus millään jää vaille ryppyjä, mutta jo filmin silkkaa itsevarmaa toteutusta on ilo ihailla.

Liki kaikkia Magnolian yhdeksää päähenkilöä yhdistää se, että heidän elämänsä on hiljalleen suistumassa pois raiteiltaan kohti hurjaa syöksykierrettä. Leffan tuttavuuksien joukkoon kuuluvat muun muassa lapsinero Stanley, jonka isä käyttää tätä siekailematta rahallisesti hyödykseen, Tom Cruisen täysin överiksi vedetty naistenkaatajaguru, Frank, Julianne Mooren esittämä palkintovaimo, Linda, sekä Philip Seymor Hoffmannin näyttelemä vastuuntuntoinen kotihoitaja, Phil, joka pitää huolta Lindan kuolemaisillaan olevasta miehestä, Earlista. Kaikkien hahmojen juonilinjat kutoutuvat puolestaan hyvin löyhästi toisiinsa What Do Kids Know? -TV-visailuohjelman kautta.

Tarinallisia yhtymäkohtia tärkeämmäksi nousevat kuitenkin päähenkilöiden hyvin samansuuntaiset ongelmat, jotka yhdessä muodostavat elokuvan temaattisen ulottuvuuden. Suurinta osaa heistä vaivaakin jonkinasteinen identiteettikriisi, jonka vuoksi he eivät kykene lopettamaan valehtelemista niin itselleen kuin läheisilleenkään. Kun Stanley esimerkiksi epäonnistuu pidättelemään vessahätäänsä ja kastelee housunsa kesken TV-kilpailun, hänen kommenttinsa isälleen mainostauolla tiivistää tämän hahmojen kiintymyksen totuuden vääristelyyn: "Olen kunnossa. Haluan vain jatkaa pelaamista."

Valheista irtipäästämisen vaikeutta korostetaankin elokuvan alusta lähtien. Kun muun muassa hartaasti uskovainen poliisi, Jim, saapuu tutkimaan asuntoa, josta naapurit ovat tehneet valituksen, siellä elelevä nainen kieltää itsepintaisesti minkään olevan vinossa, vaikka makuuhuoneen komerosta löytyy piilotettuna kuollut ruumis.

Vanhempien harjoittama hyväksikäyttö lapsiaan kohtaan toistuu myös elementtinä monissa filmin juonikaarista: kaltoinkohdellun Stanleyn lisäksi muun muassa Frank on katkera hänet teini-iässä jättäneelle isälleen Earlille, kun taas huumeriippuvainen Claudia on joutunut nuoruudessaan oman televisiojuontajaisänsä seksuaalisesti ahdistelemaksi. Leffassa verrataankin useaan otteeseen lapsia enkeleihin painottaen sitä, kuinka lapset syntyvät viattomina, kunnes he ajan myötä joutuvat turmelluiksi.

Laajan päähenkilökatraan vuoksi Magnolia tuntuu rakenteeltaan ajoittain turhan hyppivältä. Koska hahmojen paikoitellen hatarasti toisiinsa kytkeytyvät kertomukset kierrättävät samoja teemoja, osan niistä olisikin voinut karsia raa'asti pois filmin tiivistämiseksi sekä keskittyä välillä yhteen kuvioon pitemmäksi ajaksi kerrallaan. Vaikka pidän montaasia oikein käytettynä eräänä tyylikkäimmistä elokuvan kerronnan keinoista ja ymmärrän, että henkilöiden välillä loikkimisella on haluttu välittää vaikutelma heidän tarinoidensa tiukasta yhteenkietoutumisesta sekä henkilökohtaisten kriisiensä eskaloitumisesta, jatkuva pompinta menettää leffan edetessä tehoaan ja alkaa tuntua itseään toistavalta.

Loppupuolellaan Magnolia puhkeaa kuitenkin todelliseen kukkaansa. Earlin pidettyä pitkän puhuttelevan monologin katumuksestaan elämänsä virheitä ja valheita kohtaan hahmot äityvät muun muassa yhteislaulamaan toisistaan tietämättä Aimee Mannin Wise up -kappaleen, jonka sanat kertovat heistä enemmän kuin he itse oivaltavatkaan. Tämän jälkeen, kun juonilinjojen olettaisi ajatuvan kohti lopullista ratkaisuaan, elokuva sysäiseekin hahmonsa vielä viimeiseen vapaapudotukseen, mitä seuraa filmin keskustelua herättänein osio eli sammakkosade. Kyseisen raamatullisen vitsauksen merkitys ei silti ole erityisen vaikeatulkintainen, sillä päähenkilöiden osoittautuessa ilman ulkopuolista apua kyvyttömiksi muuttamaan itseään sekä anteeksiantamaan toisilleen taivaalta tippuvat kurnuttajat töytäisevät heidän elämänsä uuteen suuntaan. Käänne ei edes tunnu leffan kontekstissa halvalta deus ex machinalta, sillä jo kertojaääninen aloitus on valmistanut katsojan hyväksymään toinen toistaan uskomattomampia mutta mahdollisia tapahtumia.

Kykeneminen anteeksiantoon muodostuukin lopulta elokuvan oleellisimmaksi sanomaksi. Filmin hahmot eivät nimittäin onnistu lakkaamaan huijaamasta itseään ja muita siksi, koska he pelkäävät etteivät toiset ihmiset pystyisi antamaan heille totuutta anteeksi - kuten eivät monissa tapauksissa pystykään. Useiden päähenkilöiden tapauksessa tämä tarve itsepetokseen kumpuaa puolestaan alun perin siitä, että edellinen sukupolvi on omien valheidensa ja tekojensa myötä tuottanut kärsimystä jälkeläisilleen sekä rikkonut heidän identiteettinsä. Leffan moraalisen viestin välittäjäksi kohoaakin  Jimin hahmo, joka toteaa lopun monologissaan: "Joskus ihmiset kaipaavat hieman apua. Joskus ihmisten täytyy saada anteeksi." Hän myös laittaa elokuvan viimeisessä kohtauksessa tämän ohjenuoransa käytäntöön.

Vaikka Magnolia käyttääkin uskonnollisia viittauksia näkyvässä roolissa kerrontaansa, ei sitä voi varsinaisesti kutsua uskonnolliseksi elokuvaksi. Uskonnolliset elementit ovatkin filmissä ennemmin mauste kuin keskeinen osa sitä, ja se tarjoaa myös mahdollisuuden tarkastella asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Vaikka esimerkiksi alun kertoja ei halua uskoa ällistyttävien tapahtumaketjujen olevan vain sattumaa, Stanley sen sijaan tuumaa elokuvan lopussa juuri päinvastoin: "Tällaisia asioita vain tapahtuu." Lisäksi, vaikka leffan sanoman anteeksiannosta välittääkin oikeamielinen kristitty, Jimin hahmon hurskaudesta tehdään silti pilaa, eikä hän myöskään ole filmin ainoa moraalisesti moitteeton ihminen. Kontrastina muihin hahmoihin Phil näet osoittaa läpi tarinan jatkuvaa empatiaa muita henkilöitä kohtaan.

Mielenkiintoisena triviatietona elokuvan toisen merkittävän sanoman kiteyttävä lausahdus "We may be through with the past, but the past ain't through with us" ei puolestaan suinkaan ole poimittu Raamatusta, kuten leffan kertoja vihjaa. IMDb nimittäin paljastaa, että lainaus on peräisin sen sijaan The Natural History of Nonsense -kirjasta, joka on taikauskon romuttamiseen keskittyvä teos ja jossa käsitellään muun muassa dokumentoituja sammakkosateiden tapauksia.

Magnolian näyttelijäkaarti ei kärsi isojen nimien puutteesta, mutta siitä huolimatta osa roolisuorituksista ei aivan onnistu vakuuttamaan. Anderson tavoittelee elokuvassaan niin vahvasti tietynlaista uskottavuuden rajamailla tasapainottelevaa, tyyliteltyä realismia, että tähdille vaikutetaankin antaneen täysin vapaat kädet ylinäytellä sielunsa kyllyydestä. Esimerkiksi Cruise on macho-osassaan kieltämättä hulvaton, eikä herran taitoja käy kieltäminen, mutta hahmon vinksahtaneisuutta alleviivataan niin raskaalla tussilla, että erityisesti häntä haastattelevan toimittajanaikkosen luulisi jo tiedustelevan, mitä ainetta mies on vetänyt päänsä täyteen. Mooren esittämän Lindan ylitselyöty hysteerisyys tuntuu myös samaan tapaan viimeistä elettä ja ilmettä myöten laskelmoidulta, aivan kuin Anderson testaisi, kuinka liitoiteltuun sekopäisyyteen näyttelijätär pystyykään venymään. Toisaalta Hoffman on roolissaan totuttuun tapaansa loistava, sillä hänen on sentään sallittu säilyttää tulkintaansa edes rahtunen hienovaraisuutta.

Kokonaisuutta tarkastellen Magnoliaa ei kaikesta huolimatta voi kuin kehua kiehtovaksi elokuvaksi. Sen sanomallista sisältöä olisi helppo kutsua latteuksien täyttämäksi, mutta mielestäni tämä olisi epäreilu yksinkertaistus, sillä leffa käsittelee teemojaan omaperäisesti, mieleenpainuvasti sekä inhimillisellä aitoudella lankeamatta Hollywoodin mittatilaustyönä tehtyjen hyvän mielen elokuvien kaltaiseen juustoisuuteen. Kääntöpuolena filmillä tuntuu tosin riittävän lopetuksia enemmän kuin Kuninkaan Paluulla: noin kahdesta tunnista eteenpäin päätöksenomaisia kohtauksia satelee kuin konnaeläimiä päähahmojen niskaan, mutta elokuva sen kuin jatkuu, eikä Andersonilta lopu sanottava kesken. Tällä kertaa olen kuitenkin taipuvainen myöntymään, että oli venyttäminen myös sen arvoista.