Tiesitkö, etteivät natsit olleet mitään hirviöitä vaan ihan tavallisia ihmisiä? Oscar-ehdokassuosikki The Zone of Interest vääntää tämän asian rautalangasta kuvaamalla Auschwitzin johtajan, Rudolf Hössin, perheen elämää. Shokkipaljastuksesta syntyy mehukkaan irvokasta elokuvaa, mutta toisaalta filmin koko sisältö on esitelty jo edeltävässä parissa virkkeessä.
The Zone of Interestin suurin oivallus on jättää varsinaiset holokaustin uhrien kärsimykset kokonaan näyttämättä. Hössin perhe ui, kalastaa, hoitaa kaunista puutarhaa sekä pitää kutsuja samalla, kun krematorio tupruttaa pihamuurin takana. Vaikutelma on kieltämättä karmiva.
Englantilaisen Jonathan Glazerin ohjaaman ja käsikirjoittaman filmin huomattavin piirre on sen äänimaailma. Elokuva alkaa minuuttien pituisella häiriinnyttävällä ambienssilla, joka virittää oikeaan tunnelmaan. Hössien pihapiirin kantautuvat puolestaan vaimeana näkymättömissä pysyttelevien uhrien kammottavat kärsimyshuudot.
Leffa hyödyntää runsaasti staattisia laajakulmaotoksia. Kun kamerat kaappaavat talon asukkaiden arkiaskareet sekä kahvipöytäkeskustelut uudesta krematoriosta, olo on kuin seuraisi Big Brother Nazi Germanya. Tämä ei ole edes kaukana totuudesta, sillä kuvaaja Łukasz Żal sijoitti kameroita ympäri residenssiä, ja näyttelijöitä ohjastettiin pitkällisiin improvisaatiosessioihin.
Hetkittäin filmi taas vaihtaa pimeänäköotoksiin, joissa puolalainen tyttö käy avustamassa juutalaisvankeja ripottelemalla näiden työmaalle omenoita. Yökohtauksien visuaalinen kontrasti korostaa elokuvan ainoita hyviä, inhimillisiä tekoja.
Hössin perheen kammottavan välinpitämättömyyden kuvaamisessa on helppo nähdä vertauskuvallisuutta länsimaisten ihmisten katseen kääntämiseen. Kuinka usein painammekin mielessämme taka-alalle sodat, nälänhädät sekä heikompiin kohdistuvat pahat teot keskittyen mieluummin omaan mukavuuteemme? Lähitulevaisuus näyttää, onko tuo mukavuus rakennettu yhtä hataralle pohjalle kuin natsien idylli.
Filmilläkään todellisuudelta on mahdotonta paeta tyystin. Keskitysleirin naapurissa asuminen saa toiset tarttumaan pulloon, toiset taas kaikkoamaan paikalta. Jokeen valuvat ihmisruumiiden jäänteet puolestaan pilaavat lasten rauhallisen pulikointihetken.
The Zone of Interestin liki täydellinen juonen puute on tarkoituksellista. Silti toteava, observoiva tyyli toistaa turhankin ilmiselviä itsestäänselvyyksiä. Olen hämmentynyt, että 2020-luvulla natsien esittäminen normaaleina kansalaisina sarjakuvapahisten sijaan saa ylistystä jotenkin poikkeuksellisen ravistelevana.
Jos leffa uskaltaisikin olla aidosti rohkea, se mahdollistaisi vahvemman myötäelämisen ja samaistumisen vastenmielisiin henkilöihinsä. Vain tällä tavalla katsoja olisi pakotettu kohtaamaan sen ajatuksen, että tuon ajan Saksassa hän itse olisi myös saattanut katsoa muualle ja edistää kansanmurhaa, samoin kuin monet nykypäivän venäläiset tai Israel-fanaatikot.
Tällaisenaan näkökulma pysyttelee sen sijaan turvallisen etääntyneenä ja Hössit tuntuvan luotaantyöntävinä. Elokuva siis todellisuudessa haastaa yleisöään vain vähän ja tarjoaa enemmän pinnallista kauhisteltavaa.
Myös ajatus siitä, että esimerkiksi Auschwitzin natsikomendatti koki pohjimmiltaan jonkinlaista huonoa omatuntoa teoistaan, vähintään fyysisellä tasolla, tuntuu ennemmin katsojalle tarjotulta lohdulliselta fantasialta. Tosielämässä natsijohto oli nimittäin omaksunut niin vahvasti näkemyksen juutalaisista ali-ihmisinä, että harva heistä osoitti myöhemminkään minkäänlaista katumusta.
Siinä mitä The Zone of Interest yrittää, se kuitenkin onnistuu. Se ei ole yhtä vaikuttava holokaustin arkitodellisuuden tai teollisen tason massamurhan kuvaus kuin vuoden 1985 järkälemäinen Shoah-dokumentti eikä yhtä puhutteleva näkemys poispäin katsomisesta ja tavallisten kansalaisten syyllisyydestä kuin Judgemet at Nuremberg. Kasuaalin natseilun se esittää silti kylmäävästi.
Kommentit
Lähetä kommentti