Judgement at Nuremberg on helvetin kova elokuva. Natsioikeudenkäynnit ovat leffan aiheena sellainen, joka saattaisi Stanley Krameria heppoisimmissa käsissä latistua sietämättömän saarnaavaksi ja tyhmistetyksi moraaliseksi poseeraukseksi. Sen sijaan kyseessä on älykäs, syvälle ihon alle kaivautuva, helppoja vastauksia ja yksinkertaistuksia kaihtava, kolmen tunnin ihmisluonnon syväluotaus.
Filmi oikeasti haluaa ymmärtää sitä, mistä se kertoo: miten tavalliset, hyvää tahtovat ja järkevät ihmiset koskaan saattoivat saada yhdessä aikaan jotain niin hirveää kuin Natsi-Saksan? Entä olivatko nämä ihmiset vastuussa teoistaan, ja jos olivat, niin mihin pisteeseen saakka?
Filmin neljän natsituomarin oikeudenkäynti on fiktiivinen ja vahvasti dramatisoitu, joskin se lainaa paljon elementtejä oikeasta historiallisesta 16 tuomarin oikeudenkäynnistä. Elokuvan aikana syyttäjä, puolustusasianajaja, syytetyt ja tuomari pitävät tunteellisia ja meluisia palopuheita, joita tuskin lienee tosimaailmassa tapahtunut.
Tämä ei haittaa pätkääkään, koska vaikka itse oikeudenkäynti on fiktiivinen, tapahtumat sen taustalla ovat täyttä totta. Toiseksi puheenvuorot ovat argumentaatiossaan niin pirullisen taitavasti kirjoitettuja, että jokaisen kohtauksen jälkeen katsoja on asettumassa vuoroin syyttäjän ja vuoroin puolustuksen puolelle.
Merkittävä osa elokuvan tehosta kumpuaa erinomaisesta näyttelystä ja hahmokäsikirjoituksesta. Näyttelijöiden joukossa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan kaikki vetävät aivan tajuttoman vakuuttavasti osissaan. Yksittäisenä huikeimpana suorituksena täytyy nostaa esille syytettyä tuomari Ernst Janningia esittävä Burt Lancaster, jonka kivettyneessa katseessa heijastuu tukahduttavalla tavalla koko ajan voimistuva, sisuskaluja riipivä moraalinen kriisi. Jokainen hahmoista syyttäjää, puolustajaa, tuomaria, tämän saksalaista leskituttavaa ja Janningia itseään myöten on kirjoitettu moniulotteiseksi ja kiehtoviksi henkilöiksi, joilla on omat tavoitteensa ja luonteenlaatunsa.
Kuvallisesti leffa ei häviä tippaakaan nykypäivän elokuville. Kamera luo draamaa harkituilla panoroinneilla, kamera-ajoilla ja zoomauksilla, jotka eivät kuitenkaan vedä liikaa huomiota puoleensa tai tunnu alleviivaavilta. Niiden ansiosta filmi on kuitenkin kaikkea muuta kuin vain puhuvia päitä.
Harvoin on tullut katsottua elokuvaa, joka vastaavalla tavalla ravistelisi ja herättäisi ajatuksia. Aihe on tärkeämpi, raskaampi ja todellisempi kuin juuri mikään muu kuviteltavissa oleva. Siksi on ällistyttävää, että elokuva käsittelee sitä niin tarkkanäköisesti ja huolellisesti tarjoamatta valmiiksi pureskeltuja totuuksia tarjottimella. Ehkäpä tästä syystä filmi tuntuu edelleen — suorastaan pelottavan — ajankohtaiselta.
Kommentit
Lähetä kommentti