Conclave


Voisi kuvitella, että elokuva uuden paavin valinnasta on tylsä aihe, etenkin kaltaiselleni ateistille. Toisaalta Fernando Meirellesin Kaksi paavia onnistui terävän käsikirjoituksen sekä erinomaisen näyttelijätyön ansiosta viihdyttämään vuonna 2019 yllättävän tehokkaasti. Siinä missä Kaksi paavia oli lämminhenkinen draamakomedia, Länsirintamalta ei mitään uutta -uudelleenfilmatisoinnista tunnetun Edward Bergerin Conclave on ennemmin mysteerijännäri.

Conclaven ironia elokuvana syntyy tietysti siitä, että valtapelit ja vallanhimo jylläävät juuri niiden ihmisten joukossa, joiden paperilla kuuluisi olla kaikkein hurskaimpia. Kirkonpään tittelistä kisaillessa nöyrän esittäminen kuuluu asiaan, vaikka todellisuudessa moni kardinaaleista himoitsee kieli pitkällä korkeinta kruunua. Ja kuten politiikassakin, kaikki eivät jaksa edes esittää.

Rinnastukset nykypäivän politiikkaan ovat Bergerin filmissä ylipäänsä selviä. Yksi vahvimmista paavikandidaateista on egoltaan paisunut islaminvastainen vanhoillinen, joka vastustaa kaikkea uudistusmielistä. Toinen konservatiivi taas on tehnyt 30 vuotta sitten nuoruudessaan seksuaalisesti sopimattoman teon, joka palaa kummittelemaan häntä kuin tuomari Brett Kavanaugh'ta. Liberaalit puolestaan kinastelevat, kuka on vaihtoehdoista pienin paha, ja ovat huolestuneet siitä, vetoavatko heidän ehdokkaansa progressiivisimmat kannat keskustaäänestäjiin.

Elokuvan keskeinen sanoma kuuluu, että kenties hyvän johtajan pitäisi myös kyetä epäröimään ja kokea epävarmuutta. Tämä on vahva kontrasti nykypäivän johtajille, jotka toitottavat liukuhihnalta toinen toistaan käsittämättömämpiä typeryyksiä epäilemättä lainkaan itseään ja omaa erinomaisuuttaan.

Ralph Fiennesin esittämän päähahmon, kardinaali Lawrencen, tehtäväksi lankeaa johtaa otsikon konklaavia. Samaan aikaan hänen pitäisi suojata äänestys ulkopuolisilta vaikuttimilta, pysyä itse neutraalina ehdokkaiden suhteen sekä välttyä avainasemassaan vallanhimon houkuttimilta.

Fiennesin rooli ei ole leffassa luonteeltaan erityisen räiskyvä tai varsinainen muuntautumiskyvyn demonstraatio. Tähden tunnistaa omaksi itsekseen, mutta osaan sisältyy paljon hienovaraisuuksia sekä tunneskaalaa. Loppua kohden näyttelijän on ehtinyt jo unohtaa ja tilalla on vain Lawrence, mikä lienee paras osoitus Fiennesin taidoista. Kenties näillä eväillä Oscar-voitto tulee viimein.

Conclave on kuvallisesti näyttävä filmi. Tästä kehut kuuluvat etenkin puvustukselle. Kun esimerkiksi sateenvarjojen kanssa pihan poikki käveleviä kardinaaleja kuvataan ylhäältäpäin, tuloksena on komea otos. Erikoislähikuvia hyödynnetään myös elokuvassa tehokkaasti.

Erityisen onnistunut on leffan soundtrack. Musiikkiraita rakentaa taitavasti jännitystä luoden mielikuvaa salailevuuden ja juonittelun ilmapiiristä. Muu äänimaailma on vähintään yhtä säväyttävä: Fiennesin vanhuksen puhina luo fiilistä vastuun raskaudesta, ja Lawrencen makuuhuoneeseen kuuluu etäisten sananvaihtojen ja riitojen ääniä, jotka antavat vaikutelman kuin jotain suurempaa olisi meneillään. Pienetkin rapinat ja suhinat vangitaan kuin ne kuuluisivat aivan katsojan korvan juuressa.

Conclavessa on tiettyä samankaltaisuutta viime vuoden Cannesin Kultaisen palmun voittajan, Putoamisen anatomian, kanssa. Vaikkei Bergerin teosta voi pitää aiheensa uskottavimpana kuvauksena – kuten ei Justine Trietin filmiäkään uskottavimpana näkemyksenä murhaoikeudenkäynnistä – rehti elokuvallinen dramatisointi paikkaa realismin puutteita viihdyttävyydellään.

Toisaalta juuri tästä syystä Conclaven suurin vaikuttavuus himmenee heti teatterista poistuessa samoin kuin Putoamisen anatomiankin kohdalla. En esimerkiksi epäile, etteikö myös todellisuudessa Paavin valintaan sisälly paljon kirkon sisäistä poliittista kähmintää. Siihen suhtaudun silti hyvin skeptisesti, että tosielämässä vaikuttamispyrkimykset olisivat yhtä suorasukaisia tai erimielisyydet yhtä avoimia kuin elokuvassa.

Conclave, joka perustuu Robert Harrisin kirjaan ja sovittaa sen kuulopuheiden mukaan varsin uskollisesti, eteneekin ensisijaisesti draaman ehdoilla. Se ei haittaa, sillä leffa punoo vyyhtinsä taitavasti. Käänteitä on tosin loppua kohden sen verran, että jo se yksinään venyttää realismia. Eräs niistä tosin pääsi yllättämään minut niin, että persaukseni reagoi ponnahtamalla pari senttiä teatteripenkistä.

Lopulliseen paavinvalintaan liittyvän twistin voi sen sijaan osin ennakoida. Varsinainen ratkaisu on kaksijakoinen. Toisaalta se on niin riemastuttavan "woke", että tykkään, miten pahasti se varmasti provosoi pahimpia ääliöitä katsojakunnassa. Toisaalta se tuntuu idealismissaan jokseenkin naiivilta: tosimaailmassa sen edustama kirkasotsainen progressiivisuus ei suinkaan ole osoittautunut voittajaksi vaan sen sijaan epärehellisyys, ilkeys ja häikäilemättömyys.

Silti pidän siitä, miten Conclave vetää lopussa huomion siihen, ketkä ovat koko ajan pyörittäneet valtapelejä ja ketkä ovat saaneet tyytyä osaansa hiljaisina taustalla. Jonkinlaisesta henkilökohtaisesta biasista kielinee sekin, etten itsekään kiinnittänyt asiaan kunnolla huomiota ennen leffan viimeistä kuvaa. En edes, vaikka filmi viittaa sukupuolirooleihin kestonsa aikana useaan otteeseen.


Kommentit