The Substance

Miltä kuulostaa sekoitus Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessua ja Black Swania, David Cronenbergin Kärpästä sekä Billy Wilderin Sunset Boulevardia? The Substance -kauhuelokuva on kaikkea tätä, sekä lopussaan myös ripauksen verran David Lynchin Elefanttimiestä. Filmi tekee selväksi myös Stanley Kubrick -vaikutteensa, jotka näkyvät muun muassa elokuvan pikkutarkasti mietityssä mutta etäännyttävässä kuvakerronnassa.

The Substance alkaa, kun ikääntyneen ex-elokuvatähden, Demi Mooren näyttelemän Elisabethin, tv-sarja lakkautetaan ja hän tajuaa menettäneen loiston päivänsä. Tilanteeseen pitäisi saada korjaus, ja sitä tarjoaa Substance-nuorennuslääke. Se synnyttää naisen kehon sisältä uuden, hänen DNA:hansa pohjaavan nuoren tähtösen. Kroppien välillä pitäisi muistaa loikkia tasaisin väliajoin sekä pitää mielessä, että kahdesta kehostaan huolimatta parivaljakko on yhä yksi ihminen. Nuoruuden kateus saa kuitenkin päähenkilön persoonan rakoilemaan, mistä seurauksena on totta kai katastrofi.

Juonta The Substancessa on aikalailla yhtä paljon kuin varoittavassa lastensadussa. Niistä mieleen ponnahtaa filmin aikana esimerkiksi Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Peilistä kuvajaistaan katsoessaan Elisabeth voisi yhtä hyvin kysyä, ken on maassa kaunehin.

Leffan rakenteen arvaa alusta alkaen, sillä se on hyvin tuttu: esimerkiksi Black Swanissa oli kyse liki identtisestä murhenäytelmästä, joskin sen pääteemana oli kehonkuvaongelmien sijaan perfektionismi. Silti elokuva onnistuu venymään jollain ihmeen ilveellä kahden tunnin ja 20 minuutin pituuteen. Tämä tapahtuu vellomalla jopa kokeneelle filmikatsojalle iljettävässä body horrorissa, pitkittämällä tarinan ilmiselviä kehityskulkuja loputtomiin sekä takomalla sanomaa katsojalle lekalla päähän.

The Substancen keskeisenä pointtina on tietysti esineellistämisen, naisiin kohdistuvien ulkonäkövaatimusten, sekä median luoman epärealistisen kehopaineiden kritisointi. Kroppien karmivan pahoinpitelyn rinnalla elokuvassa nähdäänkin myös tissejä ja pyllyjä kokonaisen pornokokoelman tarpeisiin. Kamera nuoleskelee nuorten daamien reisiä ja pakaroita sellaisella himokkaalla mieskatseella, että se saa takuulla monilla leffatreffeillä aikaan vaivaannuttavia hetkiä. Samalla elokuva tietysti satirisoi Sunset Boulevardin tavoin Hollywoodin tähtikulttia sekä filmi- ja tv-tuotantojen limaisen seksististä asenneilmapiiriä.

Elisabethin koettelemuksiin on tosin vaikea samaistua, sillä hän on silkka etuoikeuksien ja turhamaisuuden tiivistymä. Hän on toki osaltaan myös elokuvan satiirin kohde, mutta kehokauhu tuntuisi huomattavasti kipeämmältä, jos päähenkilön puolesta voisi edes jollain tasolla jännittää. Nyt hänen ikävä kohtalonsa on selvä leffan alkumetreiltä alkaen.

Vaikka The Substance on käytännössä puhdasta fantasiaa, se vaikuttaa alkupuolellaan sen verran sidotulta tosimaailmaan, että tarinan premissi tuntuu ensin monin tavoin epäuskottavalta. Kömpisikö Elisabethin kaltainen nainen tosissaan yksin maailman epäilyttävimmän oloiseen varastorakennukseen ja poimisi sieltä mukaan selittämätöntä mönjää piikitettäväksi suoneensa? Kun hahmon selkä repeää auki synnyttääkseen uuden ehomman minän, se puolestaan tikataan umpeen paljain käsin ilman minkäänlaista huolta tulehdusinfektiosta. Myöhemmin tietysti käy selväksi, että leffan todellisuus on täysin liioiteltu, jolloin tällaiset kummastuttavuudet on helpompi hyväksyä.

The Substance sortuu silti monien modernien feminististen elokuvien, kuten Barbien ja Lupaavan nuoren naisen, tavoin yhden nuotin puuduttavaan saarnaamiseen. Elokuvan mieshahmot ovat esimerkiksi totaalisen liioiteltuja karikatyyreja, joista kammottavan seksistinen tv-pomo on jopa nimetty Harveyksi Harvey Weinsteinin mukaan. Heissä ei ole kuitenkaan minkäänlaista kekseliäisyyttä, joka tekisi heistä niin huvittavia kuin leffa kuvittelee.

Filmi myös taivuttaa sanomansa katsojalle ääneen sen verran huolellisesti, ettei minkäänlaista oman oivaltamisen tai tulkinnanvaran sijaa jää varmasti jäljelle. Takaumat aiempiin otoksiin tai vuorosanoihin muistuttavat myös jatkuvasti siitä, mitä leffassa on aiemmin tapahtunut, siltä varalta, että joku yleisössä potee dementiaa.

Jos elokuvan sanoma nuijitaan perille aggressiivisesti, vastaavaa asennetta heijastelee myös filmin kuvallinen ja auditiivinen anti. Nopein leikkauksin yhdisteltyjä erikoislähikuvia hyödynnetään nimittäin taukoamatta. Niitä säestävät puolestaan päälle hyökkäävä äänimaailma sekä bassojumputus. Vaikutelma on kuin katselisi pitkää kuvottavaa musiikkivideota, mikä on sinällään hauskaa.

Pitkällinen, överi ja hienovaraisuuden puutteesta kärsivä sisältö ei välttämättä olisikaan ongelma, jos The Substance tasapainottaisi sitä edes huumorilla. Elokuvan loppua kohden saadaan välähdyksiä pikimustasta komediasta, mutta niin paljon tilaisuuksia huomattavasti hirtehisemmälle menolle jätetään käyttämättä, että se turhauttaa. Groteski meininki suorastaan kerjää kieltä tukevammin poskeen, sillä tällaisenaan lopputulos jää vain ikävystyttävän yksitoikkoiseksi.

Sama säästöliekillä pelaamisen ongelma koskee filmin kohuttua body horroria. Se saa kieltämättä kylmät väreet kulkemaan, mutta etukäteishuhujen pohjalta odotin paljon enemmän. Elefanttimiehen esimerkin sijaan mallia olisi kannattanut hakea ennemmin Akiran kaltaisesta revittelystä.

Vaikka kuvan ja äänen väkivaltaisessa ilotulituksessa on oma viehätyksensä, The Substance tuntuu sisällöltään aivan liian itsestään selvältä pitääkseen mielenkiintoa yllä koko kestoaan. Tuskaisen hitaasti etenevän kärsimysnäytelmänsä jälkeen elokuva ei vieläpä millään suostu loppumaan siinä vaiheessa, kun kaikki sanottava on jo sanottu. Ällötystä ja aististimulaatiota Coralie Fargeatin filmi tarjoaa kyllä riittämiin, mutta katsojan hoksottimiin se ei luota senkään vertaa.