Elokuvien joukosta on vaikeaa löytää tyylipuhtaampaa tragediaa kuin Unelmien sielunmessu. Darren Aronofskyn ohjaaman huumekuvaelman neljä päähenkilöä nimittäin syöksyvät kohti itse manaamaansa helvettiä sellaisella melankolisuudella, joka saisi Oidipuksenkin tuntemaan olonsa vertailussa hilpeäksi.
Kaikessa shokeeraavuudessaan leffa vaikutti erityisesti myös oman elokuvaharrastukseni syntyyn, eikä sen musertava voima ole nyt vuosia myöhemmin juuri hälvennyt. Lopputekstien vieriessä ruutuun tekisikin edelleen mieli viettää pieni hiljainen hetki tyhjää seinää tuijottaen kuunnellen vain korvissa soivaa Clint Mansellin lohduttoman surumielistä viulun vingutusta.
Unelmien sielunmessun ehdottamasti erottuvin piirre on se laaja audiovisuaalisten tehokeinojen kirjo, jota se käyttää ennakkoluulottomasti hyväkseen. Mikä hämmästyttävintä, nopeat leikkaukset, odottamattomat kuvakulmat, ruudun jakautumiset, toistuvat kuvasarjat, äänien hidastamiset ynnä muut lukemattomat tyyliratkaisut eivät kertaakaan hairahda päämäärättömän leikittelyn puolelle.
Päinvastoin suurin osa taiteiluun intoutivista kohtauksista menettäisi takuulla perinteisin menetelmin esitettynä osan sisällöstään. On esimerkiksi vaikea kuvitella, että Jennifer Connellyn esittämän Marionin poistuessa psykiatriltaan, jolle hän on myynyt seksiä, hahmon ahdistuneen olotilan olisi voitu vangita paremmin kuin elokuvassa hyödynnetyllä näyttelijään kiinnitetyllä kameralla.
Aronofskyn ohjaajantaidot loistavat kirkkaasti myös siinä, miten virheettömästi filmin kohtaukset soljuvat Mansellin sävellysten tahtiin. Itse asiassa "soljuminen" on sanana varsin harhaanjohtava. Elokuvan lopun pahamaineisen kuvottavassa montaasissa sekä musiikki, leikkaukset että kuvamateriaali kiihdyttävät nimittäin itsensä sen luokan infernaaliseen vimmaan, että matkapahoinvointilääkkeiden nauttiminen etukäteen tulisi lukea suosituksena leffan takakansikuvauksessa.
Erityisesti Unelmien Sielunmessua on ylistettävä rohkeudesta, jolla se liittää yhteen täysin vastakkaisia elementtejä luodakseen hätkähdyttävän ristiriitaisia tunnetiloja. Esimerkiksi Ellen Burstynin näyttelemän Sara Goldfarbin traagista kohtaloa seuratessa mummelin huumehallusinaatiot jääkaappihirviöistä hekotuttavat — kunnes naisparka itse ryntää vähissä vaatteissa ja tiedottomassa tilassa pakkaseen pakoon harhojaan. Elokuva loppuu puolestaan kaikkein kauneimpaan ja julmimpaan ristiriitaan: äidin ja pojan onnellinen syleily, joka voi olla todellisuutta ainoastaan unessa.
Unelmien sielunmessu leimataan usein yksioikoiseksi ja synkisteleväksi huumevalistussaarnaksi. Todellisuudessa leffan sanoma käsittää kuitenkin paljon enemmän kuin pelkän huumausainevastaisuuden. Kuten filmin nimikin jo vihjailee, se on kertomus ihmisistä, joiden unelmat murskaantuvat heidän lyhytnäköisimpien halujensa ja himojensa hampaissa. Huumeisiin sortuminen itsessään on elokuvassa vain äärimmäisin ilmenemismuoto tällaisistä inhimillisistä heikkouksista.
Elokuvan olennaisimmaksi sisällöksi nousee Saran tarina. Erona muihin päähenkilöihin hänen epäonninen kierteensä ei ala huumeista, vaan ennen niitä hän on jo kehittänyt riippuvuuden niin televisioon kuin sokeriinkin. Todellisten päihteiden kouriin hän ajautuu vasta hyväuskoisuuttaan tavoitellessaan unelmaansa esiintyä lempi-TV-ohjelmassaan.
Vähitellen riippuvaisuus alkaa vääristää leskiäidin yksinäisyydestä kumpuava haavetta, josta muodostuu hahmon tuhoa jouduttava pakkomielle. Ellen Burstynin loisteliasta roolisuoritusta onkin kiittäminen siitä, miten piinaavalta vanhusraukan tie omien toiveidensa uhriksi tuntuu myös ruudun toisella puolen.
Saraa lukuunottamatta hahmot elokuvan hahmot jäävät valitettavasti etäisiksi. Vaikka heidän kaikkien haaveita valotetaan ohimennen, heidän taustoistaan saadaan tietää aivan liian vähän. Samaistumisen kannalta olisikin ollut tarpeellista, että syitä heidän huumeidenkäytölleen olisi avattu. Ainoastaan Marionin kohdalla annetaan vihjeitä välinpitämättömistä vanhemmista, mutta hahmo on kirjoitettu niin itsekeskeiseksi nalkuttajaksi, että minkäänlaista tunnesidettä on mahdoton syntyä.
Moitteet Unelmien sielunmessun sisältämästä itsetarkoituksellisuudesta eivät myöskään ole tyystin vailla aihetta. Leffasta paistaa välillä ilmiselvä pyrkimys järkyttää katsojaansa pelkästä järkyttämisen ilosta. Eräs rohkeamman puoleinen seksikohtaus vaikuttaa esimerkiksi päälleliimatulta, vaikka kieppuvalla kameralla ollaan tavoittelevinaan artistisuutta. Musta mies alistamassa seksuaalisesti keskiluokkaista valkoista naista tuntuu niin ikään tökeröltä shokeeraamiselta, jota harrasti myös toinen huumepätkä, Traffic.
Vähäisine vikoineenkin Unelmien Sielunmessu on silti tunteita nostattava elokuva. Maailman epäreiluus, ahdistavuus ja ihmisten heikkoudet pukeutuvat siinä muotoon, jota ei kaunistella jokaiselle sopivaksi viihteeksi.
Vuoristorata-ajelun tavoin Aronofskyn filmiin kuuluu pahaa enteileviä hitaita nousuja, arvaamattomia käänteitä sekä vatsaa kääntäviä syöksyjä. Kyydistä astuttaessa pää on pyörällä jalkojen vielä hieman vapistessa. Kuten vuoristoratojenkin tapauksessa, kaikki eivät myöskään osaa nauttia matkasta. Ne, joille meno maistuu, kiittävät kuitenkin vuolaasti tervetullutta vaihtelua hömppäfilmien heppakaruselleihin.
Kommentit
Lähetä kommentti