Oscar-ehdokas Carey Mulligan esiintyy elokuvan Lupaava nuori nainen pääroolissa Cassandrana, joka jakaa miehille omankädenoikeutta Thelman ja Louisen hengessä. Harmi vain, että kauan ennen #metoo-aikakautta ilmestynyt Ridley Scottin klassikko sanoi jo samat asiat huomattavasti originellimmin ja puhuttelevammin kuin Emerald Fennellin kuorolle saarnaamiseen keskittyvä esikoisteos.
Lupaavalla nuorella naisella on toisaalta sama ongelma kuin Thelmalla ja Louisella, jonka vigilantismista jäi minulle jo kauan ennen kulttuurisotien aikakautta hiukan vaivaannuttava maku. Lupaavassa nuoressa naisessa miesviha ei tosin ole vain tulkinnanvarainen vivahde vaan se suorastaan pursuaa filmistä. Käytännössä jokainen valkokankaalla esiintyvä mies on niljakas, naisia alistava hyväksikäyttäjä tai sellaisten puolustelija. Mitään harmaan sävyjä ei ole vaan jokainen ukkeli esitetään yksipuolisen naurettavana fratboy-karikatyyrina, toiset vain kierompina kuin toiset.
Turhauttavinta Fennellin ohjaustyössä on se, että fiksu katsoja hoksaa tarinan pointin noin esimmäisen kymmenen minuutin aikana. Siitä eteenpäin elokuva on vain tämän sanoman naamaan hieromista ad nauseam, minkä kuuluisi kaiketi olla kosto-orgioiden puitteissa voimaannuttavaa. Sen sijaan tuntuu siltä kuin leffa pitäisi liberaalia kohdeyleisöään täysinä heimomentaalisina tolloina. Seurauksena jokainen yllätyskäänne on helposti arvattavissa, sillä juoni ei jätä itselleen muita mahdollisuuksia edetä kuin ne ilmeisimmät.
Tämä on sääli, sillä filmissä on myös onnistuneita elementtejä. Dialogi on nasevaa, huumori osuu usein kohdalleen ja kirkkaita värejä käytetään sähäkästi. Elokuva myös korostaa osuvasti epätoivoisten äijänketaleiden vokottelukliseitä sekä kuvaa deittiraiskauksen ja humalaisten naisten hyväksikäytön erittäin tunnistettavina ilmiöinä, joihin osallistuvat miesten ohella niin uhrien syyllistäjät kuin katseensa kääntäjätkin. Tämä aihe olisi ansainnut tarkkanäköisemmän käsittelyn kuin läjän väsyneitä kärjistyksiä, jotka on kasattu oikeudentuntoisen kostajasankarin potkittavaksi.
Carey Mulliganin karismaa ei käy toki vähätteleminen pääosaroolissa. Olkoonkin, että hahmo on täysi Mary Sue, jonka jokainen absurdi suunnitelma käy toteen virheettömästi kuin Batmanin Jokerilla. Epäuskottavuuksista en kuitenkaan jaksa valittaa, sillä leffa on niin selkeästi satiirista voimafantasiaa.
Mustavalkoisuudesta, alleviivauksesta sekä yleisön kosiskelusta huolimatta Lupaava nuori nainen voisi silti toimia, ellei sen omankädenoikeuden ihannointi olisi niin vastenmielistä. Kun esimerkiksi raiskaustapauksen läpi sormien katsonut dekaanihahmo vetoaa syytetyn olevan syytön, kunnes toisin todistetaan, päähenkilö halveksii tätä länsimaisen oikeuskäytännön periaatetta. Elokuvan sisällä ivallisuus on toki oikeutettua, sillä onhan dekaani tiedostaen jättänyt velvollisuutensa täyttämättä. On silti mahdotonta olla huomaamatta, miten filmiin kirjoitettu raiskaus muistuttaa – takuulla tarkoituksella – tuomari Brett Kavanaugh'n tapausta.
Tämän tosielämän kontekstin huomioiden leffa vaikuttaa jopa arveluttavasti puoltavan sitä, että hyväksikäytön ja raiskauksien uhrien sanan pitää ajaa syyttömyysolettaman ylitse. Tämä on äärimmäisen vaarallinen ajatusmalli, sillä tietäen ihmismuistin petollisuuden sekä taipuvaisuuden valemuistojen luomiseen, vuosikymmeniä menneisyyteen ulottuvien syytösten tueksi pitää syystäkin saada näyttöä ennen kuin niiden pohjalta lähdetään ketään lynkkaamaan. Kyseistä periaatetta ei voida ohittaa asettamalla naisten oikeudet vastakkain sen kanssa tai sillä perusteella, että syytetty sattuu olemaan kuvottava henkilö.
Fennellin teoksen mieskuva tuntuu lisäksi yksipuolisuutensa ohella häiritsevän tekopyhältä. Siinä missä muut filmin miehet ovat suoraviivaisen kammottavia, Cassandran poikaystäväkandidaatti Ryan symboloi ensinäkemältä sitä, millaisia miehet voisivat sen sijaan olla: kilttejä, ystävällisiä ja huomaavaisia. Kieltämättä tavoittelemisen arvoisia asioita!
Asiaa tarkemmin kuitenkin miettien Ryan ei todellakaan ole mikään keskimääräinen perusmukava mies, jonka riman jokainen voi ylittää halutessaan. Bo Burnham on nimittäin pirun komea ja raamikas sälli sekä hänen roolihahmonsa niin rento, cool kuin charmikaskin korkeakoulutettu lastenlääkäri, joka syytää suustaan nokkeluuksia päätä huimaavaan tahtiin sekä ymmärtää deittinsä äkillisiä oikkuja loputtomiin. Vaivihkaa elokuva siis nostaa jalustalle täysin epärealistisen miesideaalin siinä, millaisen unelmauroksen se valikoi täyttämään sankarinsa kriteerit niin sanotusta kunnollisesta miehestä.
Toki edes Ryan itse ei lopulta yllä tähän standardiin vaan on liian hyvää ollakseen totta. Ainoa mies, joka täysin mitätöntä isähahmoa lukuun ottamatta elokuvassa käyttäytyykin inhimillisesti, on asianajaja, joka on jo rikoksensa tehnyt. Ja mikä tärkeintä, ymmärtää katua perisyntisyyttään!
Lupaava nuori nainen nykii ilmiselvistä naruista sytyttääkseen kohderyhmänsä rinnassa tunteen palon. Pohjimmiltaan kyseessä on rasittavaa kritiikitöntä paasaamista oikeudentunnon varjolla. Totean siitä saman kuin muistakin voimaannuttavista valmiiksi pureskeltua sanomaa messuavista elokuvista, kuten Piin elämästä, Shape of Waterista ja BlackKkKlansmanista: laiskaa, niin laiskaa.
Kommentit
Lähetä kommentti