Piin elämä

Aiempi tuntemukseni ohjaaja Ang Leen teoksista rajoittuu kahteen elokuvaan: visuaalisesti komeaan mutta sisällöllisesti tyhjään Hiipivään tiikeriin, piilotettuun lohikäärmeeseen ja toisaalta loistavaan, koskettavaan Brokeback Mountainiin. Valitettavasti miehen uusin tuotos, Piin elämä, edustaa ensimmäinen kastia.

Kuluneesta tarinallisesta rakenteestaan huolimatta Piin elämä on pohjimmiltaan laadukkaasti toteutettu ja jännittävä seikkailuelokuva. Sen kuitenkin pilaa kaltaiselleni ateistille sen hienovaraisesti tuputtama uskontomyönteinen sanoma.

Päähenkilö Piin kokemukset ja kärsimykset haaksirikkoisena merellä heijastelevat sävyssään Raamatun Jobin kirjaa. Toisaalta hahmolle hänen kohtaamansa luonnon kauneus näyttäytyy Jumalan ansiona. Jumalan täytyy hänen silmissään olla olemassa, koska maailma vaikuttaa usein niin rajattoman ihmeelliseltä paikalta. Silloin puolestaan, kun elämä potkii ja todellisuus tuntuu totaalisen ankealta, kyseessä on luonnollisesti Jumalan koettelemus.

Piin merihädässään kohtaamat uskomattomat tapahtumat, kuten valaan loikkaaminen syvyyksistä pinnan yläpuolelle juuri hänen veneensä kohdalla, eivät häiritsisikään, jos leffa ei jatkuvasti liittäisi näihin epätodennäköisiin hetkiin väkinäisiä hengellisiä sävyjä. Tarina pysyisi kiinnostavana, vaikka hurjilla sattumuksilla korostettaisiin vain luonnon hämmästyttävyyttä sekä ihmisen etääntynyttä suhdetta luonnosta. Itse asiassa Piin kertomuksesta voitaisiin poistaa kaikki uskonnollisvivahteiset ainekset, eikä siitä katoaisi oikeastaan mitään oleellista.

Silloin kun Piin elämä malttaakin keskittyä maallisiin aiheisiin, kuten päähenkilönsä selviytymiskamppailuun, siihen on helppo uppoutua. Erityisen hienosti filmi kuvaa päähenkilön ja hänen veneensä vallanneen bengalintiikeri Richard Parkerin välistä suhdetta.

Mitään epäuskottavaa ihmisen ja eläimen välistä sydänystävystymistä ei leffassa todistetakaan. Sen sijaan peto pysyy koko ajan petona, joka mieluusti popsisi matkakumppaninsa suihinsa, minkä vuoksi Piin on keksittävä keinot raitapaidan kanssa kommunikoimiseen ja tämän ohjailemiseen. Hauskasti molemmat osapuolet tarjoavat lopulta toiselle elintärkeää, vireyttä ylläpitävää seuraa ulapalla ajelehtimisen aikana. Varsinainen kyräilevä kiintymys heidän välilleen muodostuu tosin kertomuksen ehtoopuolella pikakelaten.

Elokuvaan kätkeytyy myös muutamia uskonnollista pohdiskelua pienempiä, mielenkiintoisempia teemoja. Esimerkiksi huomio siitä, että elämä on loppujen lopuksi kaiken vähä vähältä hylkäämistä, puhuttelee kylmässä totuudessaan sekä ateistia että uskovaista. Hylkäämisen vaikeudesta todetaan myös, että hyvästien jättämättömyys satuttaa kaikkein eniten. Piin ja Richard Parkerin teiden eroaminen herättääkin koruttomuudessaan enemmän tunteita, kuin mitä mikään siirappinen vetistely saisi aikaan.

Richard Parker puolestaan kohoaa Piin elämän todelliseksi tietokoneanimaation taidonnäytteeksi, joka vetää vertoja CGI-hahmojen painikentällä jopa Klonkulle. Tiikerin aitoutta ei kyseenalaista mielessään hetkeäkään leffan aikana. Ilman etukäteistietoa ainoastaan eläimen aggressiivinen käytös sekä silloin tällöin hieman kevyt liikehdintä paljastavat sen tehostealkuperän.

Myös muista eläimistä kissapedon ohella on loihdittu varsin vakuuttavia ilmestyksiä. Filmin kuvaama ulappa täytetäänkin tiheään tahtiin toinen toistaan surrealistisimmilla näkymillä. Elokuvan asettaessa loppupuolellaan Piin kertomuksen todenperäisyyden kyseenalaiseksi efektit luovat vieläpä vaihtoehtoiseen maanläheiseen tulkintaan hupaisan ylimääräisen tason: todistamamme uskomattomat asiat eivät olleet todellisia – kirjaimellisesti. Ainoa kohtaus, jossa filmin digitaaliset luomukset näyttävät selvästi keinotekoisilta, on samalla myös sen kornein spirituaalinen maailmojen syleilyn hetki, jolloin Pii kuvittelee näkevänsä meren syvyyksiin seuralaisensa silmin.

Kolmiulotteisuus tuo Piin elämään tervetullutta sielläolon tunnetta, joka sopii elokuvaan. Suurin osa sen viehätyksestä perustuu nimittäin siihen, miten katsoja kokee tarinan tapahtumat päähenkilön matkassa. Korvaamattomaksi osaksi kokemusta syvyysvaikutelma ei tosin muodostu. Hobitin jäljiltä jäin myös kaipaamaan erityisesti HFR-teknologiaa, sillä elokuva muistuttaa ikävästi siitä, miten etenkin 3D-rainoissa kuvalla on tapana nykiä erittäin selkeästi vaakasuuntaisessa liikkeessä.

Oma erikoisuutensa Piin elämässä on sen nimikkohahmo, joka ei usko vain yhden uskonnon jumaliin vaan jokaiseen niistä Jahve, Allah sekä hindujen kaikki entiteetit mukaan lukien. Kosiskelemalla vähän jokaista hengellistä tahoa leffa onnistuu varmasti viehättämän eri uskontojen liberaaleja edustajia sekä sellaisia ihmisiä, jotka itsekin noudattavat uskossaan rusinat pullasta -asennetta ja poimivat omaan maailmankuvaansa ainoastaan itseään miellyttävät opetukset. Elokuva ei käsittelekään millään tavalla sitä, miten päähenkilö järkeilee itselleen näiden eri vakaumusten väliset ilmiselvät ristiriidat, vaan niiden olemassaolo jätetään häveliäästi mainitsematta.

Rasittavaksi hahmo muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun tilaisuus koittaa viimein päästä häntä jatkuvasti uhkaavasta tiikeristä eroon. Järjenvastaisesti hän päättää nimittäin pelastaa pedon, totta kai. Hänen uskoakseen jokaisella eläimellä on näet ihmisen tavoin sielu, minkä vuoksi hän pitää niiden elämiä arvokkaina. Jostain syystä silti kalan tai mangustin henki ei pojan ajatuksissa merkitse yhtä paljoa kuin yli satakiloisen torahampaan, sillä ne joutavat hänen puolestaan kissanmurkinaksi.

Sen verran Piin elämää täytyy kuitenkin kehua, että kerrankaan tarinan ainoa ateistihahmo ei paljastu joko katkeraksi kyynikoksi tai puhtaaksi pahikseksi. Näkemyksiltään sekulaarisen isän luennot sinisilmäisyyden vaaroista sekä elämän realiteeteista osoittautuvat sitä vastoin hyödyllisiksi. Se, miksi leffan mukaan kyseisiä opetuksia ei voi soveltaa myös uskonnolliseen uskoon, jää silti arvoitukseksi.

Elokuvan kehyskertomus, jossa keski-ikäinen Pii kuvailee elämäänsä ja kokemuksiaan häntä kuuntelemaan saapuneelle kirjailijalle, tuo puolestaan mieleen muun muassa Forrest Gumpin ja Slummien miljonäärin eikä pelkästään hyvässä mielessä. Etenkin päähenkilön haaksirikkoa edeltäneiden elämänvaiheiden läpikäyminen kaikkine hassunhauskoine anekdootteineen tuntuu kovin väljähtäneeltä.

Välillä myös kertojan kautta sorrutaan selostamaan asioita, jotka samalla näytetään suoraan katsojalle. Narraation näkökulma ei muutenkaan vaikuta järin harkitulta. Piin ja tiikerin seilatessa merellä kertojan korvaa väliaikaisesti pojan lokikirja, ja filmin loppupuolella taas vaihtoehtoisen tapahtumien kulun esittää pitkällisesti hänen nuori minänsä. Tämä pistää ihmetyttämään, tarvitaanko kirjailijan ja ikääntyneen Piin välistä tarinankaarta loppujen lopuksi yhtään mihinkään.

Todellisuudessa leffa raahaakin kehyskertomusta mukanaan, jotta se voi esittää lopussaan kysymyksen, kumpi kuulluista tarinoista oli parempi: elokuvan kuvaama, ihmeitä pursuileva versio vaiko päähahmon virallisille tahoille antama, uskottavampi mutta karumpi tunnustus. Kirjailijan päätyessä valitsemaan näistä kahdesta edellisen Pii kiittää ja toteaa hänelle: "Ja sama pätee myös Jumalaan."

Piin elämä ohjailee näin katsojaansa ovelasti. Periaatteessa elokuvan voisi ajatella puhuvan vain uskonnon merkityksestä ihmiselle sekä sen roolista esimerkiksi kärsimyksen ja trauman käsittelyssä. Kenties filmin ideana ei olekaan puolustaa Jumalan olemassaoloa vaan auttaa hahmottamaan, miksi ihmiset uskovat Jumalaan!

Leen ohjaustyön näkökulma uskonnollisuuteen ei ole kuitenkaan neutraali. Se ei esitä Piin mieltä lämmittävämpää tarinaa niinkään päähahmon traagisena selviytymismekanismina kuin kirjaimellisesti parempana vaihtoehtona kahdesta tarjotusta versiosta. Koska leffa samalla rinnastaa tämän kauniimman version tarinaan Jumalasta, sen perimmäinen sanoma on selvä: on parempi uskoa Jumalaan kuin kohdata kylmä ajatus siitä, että olemme yksin välinpitämättömässä universumissa. Elokuva ei siis ainoastaan kerro, miksi ihmiset uskovat Jumalaan. Se kertoo, miksi ihmiset uskovat Jumalaan ja miksi tämä on parempi vaihtoehto kuin olla uskomatta.

Filmin vastakkainasettelu Piin esittämien tarinoiden välillä ei sitä paitsi ole tasapuolinen. Vain toinen versio on näytetty yleisölle hengästyttävänä visuaalisena elokuvana kokonaisine draaman kaarineen, kun taas toinen kerrotaan ainoastaan suusanallisesti pääkohdittain. Ei ole siis ihme, jos leffan esittämään kysymykseen päätyy vastaamaan mielessään samoin kuin kirjailijahahmo. Kiinnostavammin kerrottuna realistisen kylmä näkemys tapahtumista voisikin olla aivan yhtä vaikuttava, joskin synkempi, kokemus kuin Piin suosima lennokkaampi versio.

Piin toteamus Jumalasta edustaa myös epämiellyttävää mutta yleistä ajatusmallia. Se vihjaa, että on parempi uskoa asioihin, jotka tuntuvat hyvältä ja miellyttävät itseä, kuin asioihin, jotka ovat tosia mutta ikävyydessään vaikeita hyväksyä. Lisäksi leffa antaa vaivihkaa mutta perusteettomasti ymmärtää, että Jumalan luoma maailmankaikkeus olisi jostain syystä kauniimpi, ihmeellisempi ja toiveikkaampi kuin universumi ilman Jumalaa.

Leffan lopussaan paljastama synkempi tarina tekee itse asiassa myös ensimmäisenä kerrotusta mielenkiintoisemman. Se luo elokuvan tapahtumiin vastakkainasettelun optimistisen sekä kyynisen realistisen maailmankatsomuksen välille. Samalla herää kysymys siitä, kumpaan ihmisten on tavanomaisesti helpompi tukeutua ja kumpi puolestaan osuu useammin lähemmäksi totuutta. Piin elämä ei malta kuitenkaan pysähtyä pohdiskelemaan tätä teemaa syvemmin, vaan asettaa sen sijaan kaksi kertomustaan eriarvoiseen asemaan ja tyrkyttää rivien välissä valmiita, naiiveja vastauksia. Tämä on tylsää yleisön aliarviointia.