David Cronenbergin Kärpänen-elokuvan uudelleenversiontia pidetään body horrorin klassikkona. Filmi kertoo tarinan eksentrisestä tiedemiehestä, Seth Brundlesta, joka keksii teleportaatiokoneen ja rakastuu kyseistä läpimurtoa raportoivaan toimittajaan. Kun mies testaa konetta astumalla siihen sisään, kapseliin eksyy myös otsikon pörriäinen. Teleportaation seurauksena hänen ja hyönteisen DNA:t sekoittuvat, ja Brundle alkaa muuttua vähitellen ihmiskärpäseksi.
Kärpäsen pääosa oli Jeff Goldblumin läpimurtorooli. Hänen hahmonsa on huvittavasti täydellinen esimerkki siitä, miten Hollywood näkee hurmaavan nörtin. Mies on komea, lihaksikas, intohimoinen, aito, lämmin ja itsevarma, mutta puuhailee teknisten juttujen parissa ja on jokseenkin välinpitämätön sen suhteen, mitä ihmiset ajattelevat hänestä. Aika kaukana arkitodellisuudesta siis, mutta naisyleisöä tuskin haittaa.
Tällaisena Hollywood-nörttinä Goldblum on kuitenkin loistava. Hän on välittömästi pidettävä päähenkilö, jonka puolesta on helppo hymyillä, kun romanssi Geena Davisin esittämän Ronnie-toimittajan kanssa lähtee luistamaan. Goldblumin ja aina valloittavan Davisin kemia onkin yksi leffan kantavia voimia.
Silloin tällöin mietin, miksi elokuva tuntuu joskus kirjallisuutta niin paljon kypsymättömämmältä taidemuodolta. Klassikkofilmienkin tarinankerronnassa vedetään usein mutkia huoletta suoraksi, jotta materiaali olisi yleisölle mahdollisimman helposti pureskeltavaa. Erityisesti tämä korostuu scifin kaltaisessa genressä: Kärpäsen kaltainen hömppä menisi kirjana suoraan kioskifiktio-osastolle.
Kysymyksiä pulpahteleekin pitkin elokuvaa perustavanlaatuisista asioista. Pitäisikö katsojan uskoa, että Brundle on yksin koonnut teleportterin ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä sen yksittäiset alihankitut osat tekevät? Eikö jo pelkkä tavaroiden teleporttaus olisi miljardien arvoinen keksintö, joka kannattaisi patentoida ja julkistaa välittömästi? Tulisiko päähenkilöä pitää itse asiassa hirviönä, joka murhaa heppoisin perustein paviaaneja eläinkokeissaan? Tosissaanko Brundlen kaltainen älykäs tiedemies edes pikkuhiprakassa ja mustasukkaisuuksissaan riskeeraisi terveytensä painelemalla teleporttiin, jota on testattu onnistuneesti vain yhdellä koe-eläimellä tutkimatta pitkäaikaisvaikutuksia?
Ymmärrän, että tieteiselementit ovat elokuvassa vain allegorisen kerronnan väline. Silti en käsitä, miksei tällaisia leffoja voitaisi kirjoittaa siten, että juonessa olisi jotain tolkkua. Nyt epäuskottavuudet häiritsevät katsomiskokemusta tarpeettomasti.
Pohjimmiltaan nämä asiat ovat toki vain kiusallisia ja ärsyttäviä sivuseikkoja kokonaisuudessa. Body horror -teoksena Kärpänen nimittäin toimii juuri niin tehokkaasti kuin sen maine antaa ymmärtää. Brundlen kehon muutos ja hajoaminen ovat suorastaan iljettävää katsottavaa. Erityisesti kuuluisa kohtaus, jossa miehen kynnet irtoavat ja sormet puskevat mätää, tekee pahaa katsoa. Efektit ovat kestäneet aikaa erinomaisesti.
Kärpänen on siksi niin kammottava filmi, ettei sen päähenkilölle haluaisi tapahtuvan mitään ikävää. Brundle ei ole tehnyt mitään ansaitakseen hänelle koituvan karmivan kohtalon. Viattoman ihmisen kiihtyvä kärsimys sekä sen hinta läheiselle koskettaa samoista syistä kuin vaikkapa Michael Haneken Rakkaus, vaikka kyseessä on kaksi täysin eri genren teosta. Elokuvan lopetus vetää etenkin hiljaiseksi, mistä kiitos kuuluu myös Howard Shoren mainiolle musiikkiraidalle.
Cronenbergin uudelleenfilmatisointia on tulkittu usein metaforaksi kuolettavasta sairaudesta ja erityisesti AIDS:sta. Tämä on ymmärrettävää, sillä huolehtivathan hahmot esimerkiksi Brundlen epäonnisen tilan tarttuvuudesta sekä sen siirtymisestä sukupuoliyhteyden kautta Ronnien lapselle. Ohjaaja itse puolestaan halusi kuvastaa leffallaan ikääntymistä. Ryppyiseltä, Brundlelta putoavatkin myös hampaat suusta ja luonne muuttuu dementikon lailla.
Molemmat tulkinnat toimivat, sillä pohjimmiltaan kyse on kehon rappiosta. Tarinan tunnistettavuus ja koskettavuus syntyy siitä, että vastaavankaltainen tragedia voi tosiaa tapahtua kenelle tahansa ja tapahtuukin viimeistään vanhuuden koittaessa.
Kärpänen on kauhuteos, josta nauttiakseen pitää ummistaa silmänsä höpsöyksiltä ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Tieteisfiktiona kyseessä olisi vain pöhkö elokuva, mutta sen todellinen vaikuttavuus syntyy päähahmon karmivasta muodonmuutoksesta. Lopulta scifi-sisällön puolivillaisuus jää toissijaiseksi, sillä sympaattisten hahmojen varaan rakennettu tragedia on sekä surullinen että julma. Se ammentaa kauhunsa jostain paljon puhuttelevammasta kuin genren edustajat yleensä: ihmiselämän perimmäisistä pelottavista totuuksista.
Kommentit
Lähetä kommentti