Laadukkaiden Netflix-leffojen putki jatkuu vuoden 2002 Jumalan kaupungilla maineeseen nousseen Fernando Meirellesin Kahdella paavilla. Ateistina epäilin, miten kahdesta pahimman laatuisesta humpuukimaakarista saadaan kiinnostava elokuva kyseenalaistamatta lainkaan sitä, miksi ihmiset antavat valtaa tällaisille henkilöille. Vastaus kuuluu: terävällä käsikirjoituksella, loistavilla näyttelijöillä ja sillä, että Benedictus ja Franciscus ovat elokuvassa yksinkertaisesti todella kiinnostavia hahmoja.
Kaksi paavia on täysin tähtiensä Anthony Hopkinsin ja Jonathan Prycen voimannäytös. Naseva dialogi ja hahmojen vastakkaiset luonteenpiirteet antavat näyttelijöille materiaalia, josta he rakentavat todella vahvat, karismaattiset mutta myös hienovaraiset roolisuoritukset. Hopkinsin näyttelemä Benedictus on ihmisenä kylmäkiskoinen ja varautunut mutta samaan aikaan hyvin terävä-älyinen konservatiivi. Franciscus taas on nöyrä ja ihmisläheinen liberaali, joka suhtautuu hyvin vastahakoisesti hänen harteilleen asetettavaan johtajan viittaan.
Filmin pääpihvi on tietysti kaksikon vähittäinen ystävystyminen vastakkaisista näkemyseroistaan huolimatta. Samalla saamme tietää molempien henkilökohtaisista syvimmistä tunnoista sekä — erityisesti Fransciscuksen kohdalla — niistä taustoista, jotka tekevät heistä sellaisia ihmisiä kuin he ovat.
Jonkin verran elokuva on saanut kritiikkiä siitä, että sen jälkimmäisen puoliskon takaumat Fransciscuksen menneisyydestä pysäyttävät leffan flow'n ja että sama tieto olisi kannattanut välittää filmin aiemmalle tyylille uskollisesti miesten keskustelun kautta. Kritiikki on sinällään oikeassa, mutta haitta on lopulta pieni, sillä nykypaavin elämäntarina on varsin mielenkiintoinen.
Elokuva kommentoi tietysti kannoiltaan hyvin vastakkaisilla päähahmoillaan tämän päivän kärjistynyttä ja kahtiajakautunutta poliittista ilmapiiriä. Lopulta nämä kaksi hyvin eri näkemykset omaavaa ihmistä kykenevät kuitenkin muodostamaan syvän ystävyyssuhteen. Filmin ydinsanoma on siis selvästi siinä, että meidän pitäisi ihmisinä kyetä molemminpuoleiseen kunnioitukseen ja keskinäiseen dialogiin mielipiteistämme riippumatta.
Tässä myös leffan käsikirjoitus on laiskimmillaan, sillä se ohittaa koko dilemmansa fundamentaalisen kysymyksen: mitä tehdään sitten, kun vastapuolen kannat käyvät niin totaalisesti omia arvoja vastaan, että ne ovat tyystin mahdottomia hyväksyä? Paavitkaan eivät varsinaisesti sovita näkemyksiä keskenään tai elokuvan alun jälkeen edes pui niitä järin syvällisesti vaan lopulta ohittavat ne.
Liberaali puoli tietyssä mielessä voittaa Benedictuksen astuessa pois vallasta. Näin tietysti myös tosielämässä todella tapahtui. Tämä tarinan ratkaisu ei kuitenkaan toimi kovinkaan puhuttelevana opetuksena siitä, miten vastaavat konfliktitilanteet pitäisi yleisessä tapauksessa hoitaa.
Elokuvasta herää lisäksi kysymys, ovatko juuri nämä ne ihmiset, joiden tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Filmiä katsoessa syntyy vahva illuusio, kuin seuraisimme kahta Vanhaa Viisasta Miestä keskustelemassa keskenään syvällisiä ja henkeviä. Ei unohdeta kuitenkaan sitä, että kyseessä on toisaalta kaksi jästipäistä homo- ja transfoobikkoa sekä pedofiiliklubin nokkamiestä.
Tällaiset elämänmakuiset hyvänmielenelokuvat kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävystymisestä tuntuvat monesti falskeilta. Kaksi paavia on kuitenkin tavanomaista älykkäämmin kirjoitettu kahden erinomaisen näyttelijän show. Leffa on huomatavasti paremmin toteutettu kuin esimerkiksi paljon hehkutettu mutta lattea Intouchables. Mikä hävitään tarinan sanoman syvyydessä, voitetaan lopulta puhtaassa viihdyttävyydessä.
Kommentit
Lähetä kommentti