Tule ja katso

Olen pitkään halunnut nähdä vuoden 1985 elokuvan, Tule ja katso, jo ihan yksinomaan otsikon päheän kuuloisen Ilmestyskirja-viittauksen vuoksi. Elem Klimovin neuvostofilmiä on kehuttu jopa kaikkien aikojen parhaaksi sotaelokuvaksi. Se kuvaa sodan kauhuja nuoren Flyoran silmin natsi-invaasion riepottelemalla Valko-Venäjällä. Leffan esittämät hirveydet kumpuavat kaikki todellisista natsien suorittamista teoista eivätkä ne todellakaan ole kaunista katseltavaa.

Elokuvan alkupuoli on hivenen surrealistisen oloinen ja tarkoituksella katsojaa etäännyttävä. Hyvänä esimerkkinä ensimmäinen kohtaus hämmentää yleisöä tahallaan sen suhteen, ketkä hahmoista puhuvat kellekin ja mitä on meneillään.

Flyora, joka äidin vastustuksesta huolimatta haluaa liittyä partisaaneihin, on päähenkilönä ärsyttävällä tavalla naiivi ja hömelö. Kun hän toilaillee ylisuurissa vaatteissa muutenkin huvittavan räsypekka-armeijan metsäleirillä, tunnutaan olevan kaukana mistään vakavasti otettavasta sotakuvastosta.

Tämä on tietysti tehokeino, sillä kun natsien hyökkäys vyöryy päälle ja armoton realismi iskee vasten kasvoja, vaikutelma on häiriinnyttävä. En minä näin pian odottanut näkeväni kasaa siviilien ruumiita!

Sävymuutos on kaikkein selkeimmillään kohtauksessa, jossa Flyora tapaa metsässä itseään hieman vanhemman tytön, Glashan. Kun tyttö kiusoittelee poikaa, on tunnelma yhtä aikaa vaivaannuttava, absurdi ja huvittava. Yhtäkkiä, kun saksalaisten pommit alkavat tippua taivaalta puita kaataen, neuvostotaidefilmi muuttuukin sotadraamaksi.

Äänimaailma on asia, joka kiinnittää Klimovin filmissä huomion. Se korostaa nimenomaan päähenkilön subjektiivista kokemusta: kun pommit tippuvat, menettää Flyora väliaikaisesti kuulonsa ja äänimaailman paikkaa pelkkä tinnitus. Myöhemmin hänen rämpiessään Glashan kanssa epätoivoisesti suolla kohti saarta, josta hän toivoo löytävänsä vanhempansa elossa, mukaan sekoittuu painostavaa, hahmon mielenmaisemaa heijastelevaa ambienssia. Leffan julmimmissa kohtauksissa äänet ovat yhtä eläimellisten huutojen, naurun ja klassisen musiikin kakofoniaa.

Erikseen ei varmaankaan tarvitse mainita, että filmin julmat kohtaukset ovat varsin rankkoja. Väkivallalla ei silti mässäillä, vaan Klimov luottaa siihen, että tositapahtumiin perustuvat hirmuteot ovat tarpeeksi kauheita ilman ylimääräistä korostamista. Merkittävin tosimaailman vastinkappale elokuvan siviilien joukkomurhaajille oli SS-Dirlewanger-divisioona, joka tappoi saksalaishyökkäyksen aikaan kymmeniätuhansia ihmisiä Valko-Venäjällä. Ainoastaan yhdessä otoksessa leffa tuntuu hieman alleviivaavalta kuvatessaan hummeria syövää ja klassista musiikkia kuuntelevaa saksalaista naista samalla, kun kylällinen siviilejä surmataan palavaan latoon.

Filmin edetessä Flyora itse konkreettisesti vanhenee silmissä. Hänen naurunsa kuolee, kunnes tilalla on pelkkä hiljaisuus.

Ensikertalaisen Aleksei Kravchenkon suoritus päähenkilönä onkin ällistyttävä. Rooli on nimittäin varsin vaativa kaikkine filmin motiiviksi muodostuvine kameraan tuijotteluineen, joihin sen otsikko myös viittaa.

Elokuvan viimeisinä hetkinä Flyora tulittaa lätäkössä lojuvaa Hitlerin kuvaa samalla, kun takaperin etenevä montaasi jäljittää saksalaisdiktaattorin elämänvaiheita aina lapsuuteen asti. Poika lakkaa ampumasta vasta montaasin pysähtyessä kuvaan Hitleristä vauvana. Näin filmi muistuttaa katsojaansa, että kaiken silmittömän pahuudenkin takana oli loppujen lopuksi vain ihminen.

Leffan lopussa nähdään myös, kuinka Flyoraa paljon muistuttava nuori poika vastaa partisaaniryhmän kutsuun ja liittyy näiden joukkoon. Tämä on merkki siitä, että väkivallan kierre on valmis.

Tule ja katso on vahva elokuva ja varsin raskas katsomiskokemus, joka kuvaa valkokankaalla vähemmän käsiteltyjä toisen maailman sodan hirveyksiä. Sen loppua kohden jäin kaipaamaan oikeastaan vain jonkinlaista emotionaalista kiinnekohtaa, joka olisi konkretisoinut tragedian vielä kouriintuntuvammin. Filmi seuraa puolenvälinsä jälkeen Flyoraa kuin kummitusjuna-ajelussa läpi väkivaltaisuuksien, mutta menetettyään perheensä ja erottuaan Glashasta hän on leffalle ikään kuin liikkuva kameravaunu eikä enää järin mielenkiintoinen hahmona.

Kritisoida voisi myös muutamia epäjatkuvuuksia, kuten maagisesti suossa rämpimisen jälkeen kuivuvaa päähenkilön paitaa. Ne saattavat olla myös osa tarkoituksellista unenomaisuuden — vai pitäisikö sanoa painajaismaisuuden — luontia.