Pahanhautoja

Lupaavaa suomalaista kauhuelokuvaa on aivan liian harvoin tarjolla. Ehdoton lempparini kotimaisen lajityypin teoksista on AJ Annilan tunnelmallinen Sauna. Kansainvälisillä festivaaleilla kehuja niittänyt Hanna Bergholmin esikoisohjaus, Pahanhautoja, vaikutti sen ensimmäiseltä potentiaaliselta haastajalta vuosikausiin. Valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta elokuva ei ole täysosuma.

Pahanhautoja kertoo nuoresta Tinja-tytöstä, joka löytää metsästä kuolleen korpin munan. Hän päättää tuoda sen kotiinsa ja laittaa sen lämpimään hautumaan. Munasta kuoriutuu kammottava lintumainen olento, jonka tyttö nimeää Alliksi.

Tinjan perhe on elokuvassa kuin espoolaisuuden huipentuma. Äiti on väkinäinen kestohymy naamalla paistatteleva, menestystä palvova someinfluensseri, jonka elämä on jatkuvaa kulissia. Insinöörihtävä isä voittaa puolestaan maailman säälittävimmän tossunalusen tittelin. Hän nimittäin katsoo vaimonsa pettämistä vierestä ja sanoo vain kiitos. Tinjan veli puolestaan on kuin isänsä miniatyyriklooni silmälaseja ja kauluspaitaa myöten.

Pahanhautoja tuo filminä vahvasti mieleen Darren Aronofskyn Black Swanin. Jälleen itsekäs ja julma äiti painostaa tytärtään perfektionismiin paikatakseen omia puutteitaan. Baletin sijaan tällä kertaa telinevoimistelu toimii esimerkkinä lajista, jossa tytöille asetetaan suhteettomia paineita.

Teini-iän allegoriana elokuva on myös hyvin selvä. Kiltti tyttö katoaa, keho muuttuu ja ennen niin herttaisesta lapsesta kehittyykin jotain raivokasta ja kauhistuttavaa. Veritahrat pedillä saavat puolestaan isän kangertelemaan vaivaantuneena. Myös syömishäiriöoireisiin luodaan vahvoja mielleyhtymiä.

Toisaalta Black Swanista tuttujen teemojen vuoksi leffa tuntuu pitkälti vanhan toistolta. Tarinankäänteet arvaa helposti etukäteen, sillä sen verran ilmiselväksi filmi tekee juonensa suunnan. Perheen äiti on myös hahmona tympeän yksiulotteinen klisee.

Elokuvan suurimman heikkouden muodostaa kuitenkin sen lapsinäyttelijäsuoritukset. Tinjaa näyttelevä Siiri Soralinna olisi kaivannut selvästi vielä terävämpää ohjausta, sillä sen verran jäykkää ja ulkoaopetellun oloista on hänen ulosantinsa. Samasta ongelmasta kärsii Reetta-naapurintyttöä esittävä Ida Määttänen. Perheen pojan, Matiaksen, sivuroolissa Oiva Ollila erottuu tosin edukseen.

Soralinna on parhaimmillaan silloin, kun hän pääsee esiintymään oikeasti osaavan aikuisen kanssa. Monet kriitikot ovat kehuneet Sophia Heikkilää äidin roolissa, mutta kankeus vaivaa hänenkin suoritustaan. Filmin luontevimpia kohtauksia ovat sen sijaan Tinjan hetket äitinsä rakastajan Teron kanssa, jota näyttelevä Reino Nordin saa selvästi lapsen rentoutumaan roolissaan. Piristävästi rakastajahahmo ei sitä paitsi ole kaavan mukainen vastenmielinen kammotus vaan oikeasti sympaattinen ihminen.

Näyttelyä saattaa myös vaikeuttaa se, etteivät hahmojen käytös ja elokuvan tapahtumat ole aina kaikkein uskottavimpia. Tinjan esimerkiksi luulisi kertovan hirviöstä peloissaan vanhemmilleen viimeistään siinä vaiheessa, kun otus alkaa väkivaltaiseksi. Meluisan ja ihmisen kokoisen Allin onnistunut piilottelu pienessä omakotitalossa ei myöskään tunnu realistiselta. Vanhempien kyky tulkita lastaan kohotuttaa niin ikään kulmia, sillä he eivät erota selkeästi kyynelten partaalla olevaa tyttöä onnellisesta ja myötäilevästä.

Aikuiset ihmiset reagoivat outoihin tapahtumiin myös erikoisen passiivisesti. Kuvittelisi esimerkiksi, että vauvansa murhayrityksen jälkeen Tero soittaisi paikalle välittömästi poliisit. Tinjan vanhemmat eivät puolestaan mörön paljastuessa vaikuta olevan likimainkaan niin järkyttyneitä kuin odottaisi, kun he näkevät tyttärensä painajaismaisen kaksoisolennon.

Visuaalisesti Pahanhautoja on kuitenkin kaunis elokuva. Leffan lavastusta täytyy esimerkiksi kehua, sillä perheen asunnon sievät kukkatapetit luovat ovelaa kontrastia kauhistuttaviin tapahtumiin. Valaistusta taas hyödynnetään etevästi fantasian rajamailla liikkuvan ilmapiirin rakentamiseen. Säikyttelyä filmissä ei juuri harrasteta, mutta kuvaus pitää tunnelman painostavana. Kameran fokusta käytetään muun muassa kohtauksissa taitavasti hyväksi.

Kaikkein vaikuttavin ilmestys elokuvassa on kuitenkin Alli-hahmo. Se on puhdas käytännön efekti, animatronic-nukke, jonka on suunnitellut Jurassic Worldin sekä uusien Star Warsien parissa työskennellyt Gustav Hoegen. Hirviö on vakuuttavampi ja eläväisempi kuin mikään, mihin CGI-tehosteet pystyisivät.

Pidin myös elokuvan lopetuksesta, sillä se osaa päättää tarinan oikealla hetkellä. Tällaisissa filmeissä harvoin ilkeä äiti voittaa, joten mamman oivaltava, tyytyväinen virne pahan Tinjan korvatessa kuolleen tyttären on melkoisen hyytävä.

Bergholmin debyytti ei tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta kuin ulkomaisiin kriitikoihin. Silti on loistavaa, että Suomessa uskalletaan kokeilla myös genrejä, joille täältä maailmankolkasta ei ole tavallisesti löytynyt rahoitusta eikä myöskään uskaliasta yrittäjää. Tännepäin sijoittuvaa kauhua katselisi mielellään lisää, sillä suomalaiset maisemat suorastaan huutavat tulla käytetyksi valkokankaalla pelotteluun. Jo kuvat tutuista jylhistä männyistä virittävät Pahanhautojassakin tunnelman aivan erilaiseksi kuin keskimääräisessä jenkkisäikyttelyssä.