Barbie

Pinkkiin pukeutuvista elokuvakatsojista on tänä kesänä muodostunut niin näkyvä trendi, ettei se ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. Barbie-filmistä on kehkeytynyt todellinen ilmiö. Leluelokuvaksi kyseessä on poikkeuksellisen kunnianhimoinen tapaus, sillä pelkän rahastuksen sijaan leffa pyrkii aidosti viihdyttämään komediana sekä ottamaan jopa kantaa yhteiskunnallisiin tasa-arvokysymyksiin. Mutta onnistuuko Mattelin tuote pääsemään irti pitkitetyn mainoksen vaikutelmasta?

Omalle tutkalleni Barbie-elokuva ponnahti, kun kuulin sen taiteellisista taustavoimista. Filmin on ohjannut Greta Gerwig, joka on tullut tunnetuksi Oscar-ehdokkaiksi nousseilla Lady Birdillä ja Pikku naisilla. Hän on puolestaan kirjoittanut sen yhteistyössä Marriage Storylla ja White Noisella mainetta niittäneen Noah Baumbachin kanssa.

Elokuvana Barbiesta paistaakin persoonallinen kädenjälki. Visuaalisesti pastellisävyt ovat toki itsestäänselvyys, mutta uniikimpaa on muu tyyli. Barbie on nimittäin mielenkiintoinen sekoitus lastenleffamaista överiä hassuttelua, itsetietoista ironiahuumoria sekä yhteiskuntasatiiria, joka kommentoi sukupuolirooleja ja -stereotypioita jatkuvan vitsitykityksen sekä sanailun voimin.

Filmi alkaa Barbie-maasta ja antaa katsojan itse hoksata, että Barbien ja Kenien käytös valkokankaalla imitoi lapsien nukkeleikkejä. Rooliinsa täydellinen Margot Robbie sekä komediataitojaan esittelevä Ryan Gosling pääsevät ylinäyttelemään sydämensä kyllyydestä. Michael Cera puolestaan loistaa sivuosassa surkuhupaisan unohdettavana Allanina.

Yllätyin siitä, että jopa minä miehenä tunnistin lapsuudestani monta yksityiskohtaa, joihin leffa viittaa. Hei, tuollaisiahan Barbie-taloja tytöillä aina oli! Ne nuket myös kävelivät aina varpaillaan! Ja jos ne päätyivät poikien käsiin, niistä tuli nopeasti Outoja Barbeja! Voin kuvitella, että Mattel-tuotteiden kanssa kasvaneet naiset saavat näistä referensseistä irti vielä enemmän.

Tarinansa puolesta Barbie-elokuva tuskin jää historiankirjoihin, jos kukaan sellaista odottikaan. Robbien näyttelemä Stereotyyppinen Barbie kokee eksistentiaalisen kriisin ja lähtee Kenin kanssa vierailulle tosimaailmaan. Matkalta palatessaan hän saa huomata, että patriarkaattisesta reaalitodellisuudesta inspiroitunut Ken on keikauttanut Barbie-maailman valta-asetelman ympäri. Leffan keskeinen konflikti käydäänkin sukupuolien välillä.

Filmillä on paljon sanottavaa seksismistä, feminismistä, sukupuolirooleista sekä naisiin kohdistuvista odotuksista. Jopa niin paljon, että se äityy pahimmillaan kiusallisen saarnaavaksi, vaikka se toki yrittää häivyttää luennoivuutensa hassuttelulla. Vaivaannuttavimmassa kohtauksessa America Ferreran esittämän ihmishahmo valittaa yli minuutin kestävässä rautalankamonologissa yleisölle, miten mahdotonta naisena eläminen on. Eikä tämä ole suinkaan ainoa hetki, jolloin elokuvan ihmiset toimivat pelkkinä puhuvina päinä.

Koska Barbie-elokuva pyrkii voimaannuttamaan tyttöjä ja naisia, en voi olla vertailematta sen tapaa välittää sanomaansa siihen, miten vastaavasti poikia ja miehiä puhuttelevat filmit rakentavat roolimallejaan. James Bond, Conan, John McClane tai Indiana Jones ovat alleviivatusti toiminnan miehiä, jotka näyttävät esimerkillään, millaista on olla maskuliininen. Joskus ne tekevät sen arveluttavin tavoin, mutta tekevät sen silti jaarittelematta.

Barbien strategia on sen sijaan “tell, don’t show”. Pahimmillaan sen sankari makaa katatonisessa tilassa kasvot kohti lattiaa, koska maailma on niin paha paikka. Alleviivaanko elokuvan pointtia siitä, että mitä tahansa naiset tekevät, he tekevät sen väärin? Voi olla, muttei filmi tee kyseisellä toteamuksella itsestään taianomaisesti immuunia kritiikille.

Parhaimmillaan elokuva on tosin hersyvää komediaa. Egoltaan pullistuneet mansplainaavat Kenit ovat esimerkiksi hulvattoman tunnistettavia. Omalla kohdallani Kummisetää Barbielle auki selittävä Ken osui ja upposi.

Hetkittäin filmi on jopa tarkkanäköinen. Kun taantuneet Barbiet luovuttavat yhdessä yössä kaiken saavuttamansa vallan överimaskuliinisesti käyttäytyville miesnukeille, tarina luo tarkoituksellisia yhtymäkohtia siihen, miten surulliseen suuntaan aborttioikeudet ovat Yhdysvalloissa edenneet. Elokuva ei pelkää piikitellä edes radikaalia feminismiä: eräänkin hahmon vuodatus etenee nopeasti siihen, että Barbie on itse asiassa jopa fasisti. Leffan lopetus on myös nerokas tapa päättää sen oman Pinokkio-tarina.

Suurimman pettymyksen Barbiessa silti tuottaa se, miten yksipuolisesti se moderniksi feministiseksi teokseksi jälleen käsittelee mieshahmoja. Tyypillisesti vika löydetään aina loppuviimeksi miehistä, eli tässä tapauksessa Keneistä. Ratkaisu naisten ongelmiin on puolestaan siinä, että miesten tulee muuttua ja naisten ottaa valta pois patriarkaatilta. Ainoa pidettävä ja tervehenkinen mieshahmokin, Allan, herättää pohjimiltaan sääliä ja on koomisuudessaan elokuvan irvailun kohde.

Leffa antaa lisäksi ymmärtää kuin kaikki hyvä elämässä tulisi miehille automaattisesti annettuna. Tästä saadaan Kenin koheltaessa kieltämättä aikaiseksi hauskoja kohtauksia, mutta samalla filmi jättää tyystin huomiotta, että vain äärimmäisen harva miehistäkään hallitsee merkittäviä valtapositioita. Samalla unohtuu valikoivasti se joukko, joka sitä vastoin kärsii syrjäytymisestä, istuu vankilassa tai joutuu esimerkiksi sotimaan.

Elokuva miltei kokee loppupuolellaan suuren oivalluksen tajutessaan, että myös miehet ovat riittäviä omina itsenään eivätkä he tarvitse havittelemiansa rahaa, valtaa, naista tai autoa (tai hevosta) ollakseen arvokkaita. Viimeinen hoksaaminen jää kuitenkin uupumaan eli se, etteivät miehet likimainkaan aina halua näitä asioita silkkaa toksista maskuliinisuuttaan. Näiden asioiden haluttavuutta eivät nimittäin määritä ainoastaan miesten vaan myös naisten asettamat kulttuurilliset normit – mikä tietysti olisi Barbien kaltaiselle filmille mahdotonta myöntää.

Filmin tekopyhyys ei tunnu rehelliseltä edes naisia kohtaan. Epäilemättä esimerkiksi Theo A. Kolokotrones, Mattelin suurimman omistajan eli Primecap Managementin perustaja, sekä muut hänen kaltaisensa miehet, tykkäävät kovasti siitä, miten elokuvan odotetaan kasvattavan Mattelin tulosta 100 miljoonaa dollaria vuodelle 2023. Vaikuttaakin siltä, että Barbien naisia voimaannuttava sanoma on tehokas tuottamaan rahaa ja valtaa ensisijaisesti miehille.

Pohjimmiltaan Gerwigin ohjaustyö on ristiriitainen teos. Se tuomitsee esineellistämisen mutta samaan aikaan esittelee Ryan Goslingin vatsalihaksia aina tilaisuuden tullen. Se voivottelee mukaitsetietoisesti ylikuluttavasta kapitalismista mutta mainostaa härskisti Chanelia ja Chevroletia. Se toteaa kummankin sukupuolen olevan onneton niin kauan kuin toinen hallitsee, mutta päättää silti, että on parempi, jos naiset hallitsevat. Se haluaa olla feministinen ja kulutusyhteiskuntakriittinen, muttei kuitenkaan niin feministinen ja kriittinen, ettei Mattel voisi sen ansiosta myydä läjäkaupalla täydellisen naisideaalin mukaisia nukkeja. Tuntuu kuin leffa yrittäisi samaan aikaan sekä säästää kakkunsa että syödä sen.

Loppujen lopuksi Barbie on äärimmäisen taitavasti tehty, ihailtavan tehokas, katsojaansa pirullisen ovelasti manipuloiva, nerokkaasti naamioitu viiden tähden mainos. Kutsukaa kyyniseksi, mutta juuri siitä syystä se on minun kirjoissani huono elokuva.