Mission: Impossible – Fallout

Ennen kuudetta Mission: Impossiblea jokaisen leffasarjan osan oli ohjannut eri henkilö. Mission Impossible: Fallout on kuitenkin Christopher McQuarrien toinen filmi menestyssaagassa. Hänen edeltävä tekeleensä, kummallisen innoton Rogue Nation, ei herättänyt minussa hurraahuutoja. Falloutissa McQuarrie löytää kuitenkin tasapainon överin toimintaspektaakkelin sekä itsetietoisen pilke silmäkulmassa -asenteen välille.

Jos Rogue Nationin mäiskintä ja kaahailu oli jo paisulteltua, viimeistään Falloutissa eeppisyysmittarista loppuu lukemat kesken. Samalla tarinankerronnan vähäinen järjen hivenkin on viskattu ulos ikkunasta. Elokuva tiedostaa tämän, mutta lopputuloksena voisi olla silti katastrofi, ellei McQuarrie olisi huomattavasti keskimääräistä parempi toimintaohjaaja.

Jo varhaisessa vaiheessa leffaa tuntuu siltä, että tällä kertaa franchise laittaa kaikkensa peliin. Alkupuolella nähtävä aito HALO-hyppy tarjoilee stuntin hurjimmasta päästä. Sitä seuraa poikkeuksellisen intensiivinen lähitaistelukohtaus yökerhon miestenhuoneessa, jossa (totta kai aasialainen) martial arts -vastustaja laittaa kovan vastuksen jopa Henry Cavillin ladattaville nyrkeille.

Eikä raina suinkaan hiljennä menoa edetessään. Filmin keskivaiheen täyttää suorastaan hengästyttävän kaoottinen takaa-ajokohtaus. Sen jälkeen hahmot puukottavat selkään toisiaan sellaisella tahdilla, että tietävätköhän itsekään, kuka on kenenkin puolella. Tom Cruise pääsee myös sarjan tavaramerkkityyliin juoksemaan kameran edessä pää kolmantena jalkana, mistä revitään tällä kertaa hulvatonta menoa. Jopa siinä määrin, että Cruise mursi tohinassa nilkkansa, mikä päätyi itse elokuvaan

Voisi kuvitella, että kaksi ja puoli tuntia tällaista tykitystä alkaisi puuduttamaan. Hullunmylly eskaloituu kuitenkin niin tasaisesti, että penkkiin liimautuu kiinni. Leffan puolituntinen huipennus, jossa Ethan Huntin ja kumppaneiden pitää pysäyttää yhtä aikaa kaksi ydinpommia, on huimaavine helikopterijahteineen aivan posketon. Kun pinteessä oleva sankari heittää jatkuvasti nopalla kutosen ja huutaa kavereilleen: “I’ll figure it out!”, ei siinä voi kuin hihitellä mukana

Silti ei sovi unohtaa, että Fallout on elokuvana aivan julmetun pöhkö tapaus. Hölmöydet alkavat heti ensimmäisestä kohtauksesta, kun Hunt saa perehdytyksen tehtäväänsä. Jopa Mission: Impossibleille harvinaisen kömpelö ekspositiokohtaus pistää miettimään, miksi IMF viitsii väkertää agentilleen yksityiskohtaisen videoanimaation, joka muistuttaa videopelin välinäytöstä.

Typeryyksiltä silmien ummistaminen muodostuu katsojan velvoitteeksi, sillä miltei joka kohtauksessa nousee esiin kulmia kohotuttavia järjenvastaisuuksia. Huntiin ja Walkeriin iskee esimerkiksi kesken heidän laskuvarjohyppynsä salama, joka lyö toisen heistä tainnoksiin, mutta asia kuitataan olankohautuksella. Agentit voivat puolestaan pitää yökerhon WC-tiloissa rauhassa turpajuhlia ilman, että kenelläkään valtavissa juhlissa iskee pissahätä väärällä hetkellä. Kun pahikset taas yrittävät piirittää ja surmata sankarin sekä hänen kontaktinsa, he päättävätkin käyttää yhtäkkiä veitsiä tuliaseiden sijaan.

Järeimmissä toimintajaksoissa logiikka heittää yhä pahemmin häränpyllyä. Maailman vaarallisinta roistoa kuljettava poliisisaattue ei esimerkiksi vaivaudu ohjaamaan liikennettä pois reitiltään tai tukkimaan sille johtavia teitä etukäteen. Hunt puolestaan pakenee epätoivoisesti poliiseja keskellä Pariisia jatkuvasti improvisoiden, mutta silti hänen toverinsa osaavat paikoittaa veneen juuri oikealla hetkellä oikean viemäriaukon alle ottaakseen hänet vastaan. Eivätkä jahtaajat tietenkään lähetä perään helikopteria, ammu moottoripyörän renkaita tai levitä kadulle edes piikkimattoa.

Nämä huomiot ovat vieläpä vasta filmin ensimmäiseltä puolikkaalta, sillä kaikkien käsittämättömyyksien luetteluun menisi ikä ja terveys. Rule of cool on Falloutissa päivän sana. Leffan onni on, että tällä kertaa se enimmäkseen toimii.

Filmin itsetietoisuus omasta hupsuudestaan on syy, miksi epäuskottavuuksilta on helpompi ummistaa silmät kuin esimerkiksi Rogue Nationissa. Falloutilla on huumorintajua, ja se tunnustaa sen perimmäisen huvittavuuden, että kyseessä on jo kuudes “mahdoton tehtävä”, jossa maailman kohtalo roikkuu yhden miehen varassa ja pommit pysähtyvät aina viimeiselle sekunnille.

Hyvä esimerkki sopivasta komedian annostelusta on kohtaus, jossa sankari jahtaa pahista jalkaisin läpi Lontoon katujen, talojen ja kattojen. Päähenkilön ja radioyhteydellä ohjeita antavan kartanlukijan takkuava kommunikaatio tuottaa takaa-ajoon nimittäin hilpeitä tilanteita esimerkiksi korkeuserojen suhteen.

Falloutilla on elokuvana myös enemmän visuaalista silmää kuin harmaan steriilillä edeltäjällään. Toimintakohtausten selkeys, leikkaukset ja kameratyöskentely ovat edelleen priimaa, mutta sarjan kuudes osa ei näytä muutenkaan enää kaikkein geneerisimmältä toimintatrilleriltä. Leffan alussa käytetään esimerkiksi tyylikkäästi värejä, kun keltaisessa kylpevän massiivisen yökerhon lattialta siirrytään toimintakohtausta varten vitivalkoisiin, uhkaa huokuviin WC-tiloihin. Filmin loppupuolen Kashmiriin sijoittuva osio ei puolestaan ole kuvattu aidossa lokaatiossa, mutta sitä paikkaavan Uuden-Seelannin vuoristomaisemat ovat aina kiitettävän jylhää katseltavaa.

Ainoana heikkoutena elokuvan ulkoisessa annissa säilyy ajoittainen liian läpinäkyvä CGI:n käyttö, joka ei tee toimintakohtauksista jännittävämpiä vaan latistaa niitä. Miksi esimerkiksi alun HALO-hyppyyn on täytynyt editoida feikin oloinen ukkosmyrsky? Loppukliimaksissa on taas vaikea innostua enää tietokoneella toteutettujen helikoptereiden rytinästä alas vuoren rinnettä sen jälkeen, kun Cruise on itse oikeasti lentänyt yhtä sellaista.

Sarjan kuudennen osan henkilökatraassa on tapahtunut pieniä muutoksia Rogue Nationiin verrattuna. Jeremy Rennerin esittämä IMF:n johtaja on esimerkiksi kadonnut kuvasta vähin äänin. Hahmon yhdentekevyydestä kertoo paljon se, etten huomannut asiaa kuin vasta filmin ehtoopuolella

Edellisessä leffassa Huntia piinannut maailman valjuin pahis, Solomon Lane, jatkaa puolestaan kepposiaan myös Falloutissa. Varsinaisen vastustajan tarjoaa silti Henry Cavillin esittämä agentti Walker. Walker onkin Huntin todellisena vertaisena Lanea kiinnostavampi tapaus, ja Cavill tuo rooliin vakuuttavaa fyysisyyttä

IMF:n omapäisen toiminnan oikeutus ei miellyttävästi ole enää McQuarrien toisen elokuvan keskiössä. Amerikkalaisen maailmanpoliisiasenteen korostamisen sijaan tarinan keskeiseksi teemaksi muodostuu sen päähenkilön kieltäytyminen uhrata viattomia henkiä koskaan niin sanotun suuremman hyvän alttarille. Tällainen hyveellinen toiminta lienee kieltämättä tosimaailman valtioille Mission: Impossible. Ehkäpä sen yrittäminen on kuitenkin myös todellinen sankaruuden mitta.

Ankean Rogue Nationin jälkeen Mission: Impossible – Fallout on positiivinen yllätys. Leffa lepää erinomaisten yliampuvien toimintakohtauksiensa varassa. Kuudes osa on silti myös edeltäjäänsä hyvätuulisempi ja mukaansatempaavampi tapaus, sillä huumoria annostellaan nyt oikeissa paikoissa, ja filmi uskaltaa syleillä älyttömyyttään. Kaksi ja puoli tuntia kasvavia panoksia sekä yhä hullumpaa ja epäloogisempaa räimettä voi tuntua paljolta, mutta näin taitavasti toteutettuna aivot ripustaa mieluusti narikkaan.

Näkemieni Mission: Impossible -elokuvien paremmuusjärjestys:

1. Mission: Impossible
2. Mission: Impossible – Fallout
   
3. Mission: Impossible – Rogue Nation