A Samurai in Time

Kuin salama kirkkaalta taivaalta Jun’ichi Yasudan indie-yllätyshitti, A Samurai in Time, valloitti japanilaisyleisön sydämet. Alun perin vain yhdessä teatterissa esitetty samuraikomedia nousi suosioon puskaradion kautta ja pokkasi lopulta Japanin elokuva-akatemian vuoden pääpalkinnon. Niin sanotuille jidaigeki-filmeille ja -tv-sarjoille kunniaa tekevä aikamatkustustarina voittaa nyt kriitikot ja katsojat puolelleen maailmanlaajuisesti.

A Samurai in Time alkaa, kun Tokugawa-shōgunaatille lojaali Edo-aikakauden samurai, Kosaka Shinzaemon, kohtaa kapinallisen Chōshū-klaanin nuoren edustajan, Kyoichiro Kazamin. Juuri heidän alkaessaan miekkataistoon, ukkosenisku lennättää Kosakan 2000-luvulle. Kommelluksia luonnollisesti seuraa.

Elokuvan alkupuolisko edustaa perinteistä akuankkamaista aikamatkahassuttelua, jossa eksynyt Kosaka pällistelee modernin maailman ihmeitä kuin syväjäädytyksestä sulatettu kapteeni Amerikka. Tällaiset tarinat, joissa päähenkilön päätyminen väärälle aikakaudelle johtaa kulttuuriyhteentörmäyksiin, ovat tuttuja Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta lähtien. Jopa siinä määrin, että meno tuntuu suorastaan kaavamaiselta.

Kun samurai lyö päänsä ja alkaa esittää muistinsa menettänyttä, hänen tuekseen rientää tietysti joukko pyyteettömiä valloittavia sivuhenkilöitä. Näihin kuuluvat muun muassa temppelipappi Fukuda ja hänen vaimonsa sekä läheisellä elokuvastudiolla työskentelevä apulaisohjaaja Yuko.

Kosukan ihastuksen kohteeksi muodostuva ylipirtsakka Yuko on elokuvan ärsyttävin tapaus. Hän on  lattea, miessankaria auliisti auttava naishahmoklisee, jolle itselleen ei siunaannu minkäänlaista sisäistä elämää tai kehityskaarta. Toisin kuin esimerkiksi Kosukan roolissa vaikuttava Makiya Yamaguchi sekä vanhempana Kyoichirona karismaa säteilevä Norimasa Fuke, Yukoa jäykästi esittävä Yuno Sakura ei myöskään vakuuta. Sentään nuoren naisen ja Kosuken välille ei lopulta viritellä minkäänlaista romanssia.

Koska leffan aikamatkustusvitsit ovat kohtalaisen ilmiselviä, sen huumori hyötyisi napakasta leikkauksesta. A Samurai in Timen tempo on kuitenkin niin verkkainen, että katsoja ehtii arvata punchlinen usein etukäteen hahmojen pönöttäessä ja tuijotellessa toisiaan. Leikkauksen terävöittäminen olisi ollut tarpeen myös filmin pituuden kannalta, sillä tarinallinen sisältö ei oikeuta reippaasti päälle parin tunnin kestoa.

Toisaalta elokuvan perijapanilainen höpsöys kääntyy välillä sen eduksi. Eräässä leffan huvittavimmista kohtauksista sivuhahmot esimerkiksi odottavat Kosukan paluuta stunttimiekkailijamestarin tapaamisesta. Herra ja rouva Fukuda uumoilevat päähenkilön tulleen mestarin torjumaksi, joten he painottavat, että keskustelussa hänen kanssaan pitäisi välttää katastrofin ja fiaskon kaltaisia sanoja. Kosuken saapuessa paikalle he kuitenkin päästävät heti juuri nämä sanat suustaan. Vitsi on väkinäinen ja täysin ennakoitava, mutta sen pöhköyttä alleviivataan niin antaumuksella, että naurut irtoavat väkisin.

A Samurai in Time saa uutta virtaa siinä vaiheessa, kun paljastuu, että Kyoichiro on saapunut moderniin japaniin Kosukea 30 vuotta aiemmin. Hänestä on kohonnut maan suuri elokuvatähti, joka aikoo vuosikymmenen tauon jälkeen herätellä henkiin yleisön tutkalta kadoneen jidaigeki-genren. Koska jidaigekit sijoittuvat muinaiseen Japaniin ja kertovat usein samuraisotureista, Kyoichiro haluaa filmiinsä tietysti Kosuken vastanäyttelijäkseen.

Käänteen myötä A Samurai in Timesta kehkeytyy puhdas metaelokuva, samuraileffa samuraileffasta. Kuten Kyoichiron filmi, se pyrkii todistamaan yleisölle, että jidageikit, aivan kuin samurai-arvot ja Edo-aikakauden ihmisten kokemuksetkin, ovat relevantteja yhä nykypäivänä. Samalla sen otsikko saa ovelan kaksoismerkityksen.

Elokuva on lisäksi ylistyslaulu japanilaisille stunttimiekkailijoille, kirareyakuille. Loppua kohden Yasudan komedia panostaakin näyttäviin katana-koitoksiin. Erityisesti pitkällä tuijotuskilpailulla alkava viimeinen taistelu on komeaa seurattavaa. Viittauksia luodaan myös toiseen kuolevaan lajityyppiin, westerniin, tuohon samuraifilmien läntiseen vastineeseen.

Vaikka leffa puristaa suuria tunteita kliimaksiinsa, paatos jää lopulta ontonpuoleiseksi. Se ei nimittäin onnistu perustelemaan, mikä täsmälleen jidageikeista ja samurai-arvoista tekee ajankohtaisia ja merkityksellisiä tänä päivänä, jos pelkkä nostalgia unohdetaan. Filmi sortuu siihen metaelokuvien yleiseen sudenkuoppaan, jossa runoillaan kyllä koskettava rakkauskirje genrelle ja elokuvateollisuudelle muttei seistä omilla jaloillaan itsenäisenä teoksena.

Mitä pidemmälle A Samurai in Time etenee, sitä enemmän tuskastuttaa myös sen raskaskätinen ekspositio. Siitä huolimatta, että filmin tarina on hyvin yksinkertainen, se käyttää kaikki mahdollisuudet selostaakseen käänteitään auki. Koko elokuva alkaa kahden hahmon puhuessa ääneen asioista, jotka molempien pitäisi tietää, eikä tämä jää suinkaan ainoaksi kerraksi. Lisäksi leffa hyödyntää runsaasti kertojaääntä, laittaa päähenkilön puhumaan ajatuksiaan ääneen, muistuttaa katsojia takaumalla asioista, joista valkokangasajassa on kulunut vain hetki, sekä tavuttaa juuri näytettyjä tapahtumia sanoiksi.

Informaatiota ei välitetä kankeasti ainoastaan yleisölle vaan myös hahmoille. Kohtaus, jossa uusiksi vedetty elokuvakäsikirjoitus valistaa Kosukea hänen klaaninsa loppuhetkistä kuin Wikipedia-artikkeli, kuuluu elokuvan kömpelöimpiin.

Ei A Samurai in Timea tekisi silti mieli kritisoida liian ankarasti, sillä indie-menestysrainalla on hetkensä. Sitä katsoessa ajautuu kuitenkin pohtimaan, paljonko filmi saa anteeksi elokuvakriitikoilta ja -harrastajilta alkuperämaansa sekä kieltämättä kiehtovan samurai-aiheensa vuoksi – unohtamatta sitä, että kyseessä on kunnianosoitus elokuvataiteelle. Muuten Yasudan teos on nimittäin hyvin perinteistä, usein jopa kliseistä ja latteaa fantasiakomediaa. Kun samurai matkusti ajassa, erehdyinkin välillä miettimään, kuinka kauan vielä.