FX:n draamakomediasarja The Bear osoittautui todelliseksi menestysreseptiksi. Se kertoo huippukokki Jeremy Allen Whiten esittämästä Carmen “Carmy” Berzattosta, joka perii itsemurhan tehneen veljensä ravintolan. Sarja seuraa, kun Carmy yrittää kehittää räkäisestä murjusta kunnollista liiketoimintaa.
Fiktiiviseksi kokkishow’ksi The Bear on hämmentävän koukuttavaa seurattavaa. Napakat puolituntiset jaksot etenevät terävien leikkausten, sarjatulidialogin sekä räiskyvien hahmojensa varassa. Kaoottisen keittiön hektinen tahti tempaa mukaansa.
Monet ovat todenneet saman ennen minua, mutta The Bear ei ole todellakaan mitään rentouttavinta katsottavaa. Hädin tuskin kasassa pysyvän pikkubisneksen pipoa kiristävä stressaavuus tihkuu ruudun läpi. Toksisessa työilmapiirissä ihmiset kiroilevat äänekkäästi toisilleen, ja seinät ovat jatkuvasti romahtamassa niskaan.
Yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivänä pystyin hyvin samaistumaan katastrofista toiseen pinnistelevään Carmyyn. Hän on selvästi polttanut jo pitkään kynttilää molemmista päistä. Öisin hän kärsii unettomuudesta, on päivisin jatkuvasti ärtynyt ja kokee välähdyksenomaisia paniikkihetkiä. Takaumat paljastavat, että jo entisessä työpaikassaan hän on joutunut toimimaan hiillostuksen alla. Keittiö toimiikin metaforana Carmyn hallinnan menetykselle ja sen takaisin tavoittelulle. Unessa nähtävä karhu puolestaan symboloi hänen kokemaansa pelkoa, paineita sekä veljen perinnöksi jättämää taakkaa.
Ensimmäisen kauden ehdottomaksi huippuhetkeksi nousee toiseksi viimeinen episodi, The Review. Yhtä sydäntä tykyttävää ahdistuspommia on televisiossa harvoin nähty, kun kaikki menee ravintolassa kuninkaallisesti päin helvettiä. Jakson 20 minuutista 18 on kuvattu huikeasti yhdellä otolla, jossa sekasorto yltyy jatkuvasti pahemmaksi.
Pohjimmiltaan The Bear on silti vanha tarina siitä, miten dysfunktionaalinen joukko ihmisiä oppii puhaltamaan yhteen hiileen. Sarjasta tekee myötäelettävän se, kuinka tunnistettavia nämä epätäydelliset persoonat ovat työelämästä. On vanhoihin tapoihinsa jumiutunut iäkäs jäärä, joka vastustaa kaikkea muutosta, liian painavan johtamisvastuun osakseen saava kyvykäs nuori lupaus sekä intohimoinen yksityiskohtia hieromaan keskittyvä puurtaja, joka ei osaa priorisoida tekemisiään. Ja tietysti löytyy se yksi yhteistyökyvytön mulkvisti, joka aiheuttaa muille vain harmia.
Hahmojen väliset terävät vuoropuhelut kuuluvat sarjan vahvuuksiin. Jaksoja katsoessa saa tosissaan keskittyä, jos nopeiden sananvaihtojen keskellä ei halua missata mitään. Dialogi on hauskaa ja luontevaa muttei yliyrittävää, vaikka henkilöiden pikkumaisuus voikin joskus venyttää uskottavuutta draaman ehdoilla.
Näyttelijät myös tulkitsevat hahmoja antaumuksella. Eräs mieleenpainuvimmista tapauksista on Ebon Moss-Bachrachin tulkitsema, sekasortoa ympärilleen kylvävä ja itsehillintäkyvytön Richie-"serkku". Hän pitää Carmyn hienostoravintolatapoja vain hyödyttömänä snobeiluna, joka ei sovi nuhjuisen syöttölän arkeen. Toiseksi yhtä vangitsevaksi tapaukseksi osoittautuu Ayo Edebirin esittämä lahjakas Syd, joka tasapainoilee kunnianhimon ja epävarmuuden välillä, mutta osaa pitää sanavalmiisti puolensa.
White suorituu niin ikään mainiosti roolistaan kroonisesti stressaantuneena, surutyötä läpikäyvänä ja haavoittuvaisena Carmyna. Viimeistään finaalijakson pitkässä monologissa, jossa päähenkilö avaa tarkemmin vaikeaa suhdetta veljeensä, näytteiljän voittama Emmy paljastuu ansaituksi.
Käsittelemätön suru ja avaamatta jääneet ihmissuhdesolmut ovatkin The Bearin ensimmäisellä kaudella tärkeitä teemoja. Jon Bernthalin näyttelemän kuolleen Mikey-veljen haamu lymyilee ääneen sanomattomana kaikkien tapahtumien ja keskinäisten kitkojen taustalla. Viimeaikainen tragedia vaikuttaa negatiivisesti koko yhteisön ilmapiiriin. Riittämättömyyden tunne puolestaan pulpahtelee pintaan jatkuvasti Carmyssa, jolle isoveli käänsi selkänsä yllättäen ja jätti kuolemansa myötä välit ikuisesti korjaamatta.
Tiettyjä myönnytyksiä sarja tekee silti tarinankerronnassaan, jottei katsojalle jää kaudesta päällimmäiseksi tunteeksi sydämen rytmihäiriöt vaan hyvä mieli. Ravintolasta irtisanoutuvat työntekijät palaavat tietysti heti seuraavassa jaksossa kiltisti takaisin. Kun hahmot puolestaan istuvat lopussa sotakirveensä haudanneena pöydän ääreen, sopii kysyä, kannattaako toisilleen näin myrkyllisten, persauksiin toisiaan puukottavien ihmisten oikeasti jatkaa keskenään. Carmyn suhdetta kuolleeseen veljeensä ei myöskään rohjeta jättää kipeästi ratkaisemattomaksi, vaan se paketoidaan siististi.
Paljon The Bearin vetoavuudesta kertoo silti se, että myös minunkaltainen ruuanlaittoa kaihtava ahmi kauden vauhdilla loppuun. Henkilökohtaisesti minua viehättää ex-yrittäjänä sarjassa erityisesti kuvaus pienyrityksen selviytymistaistelusta. Siinä miten jokainen päivä on improvisointia uuden tulipalon äärellä, on jotain kummallisen tuttua. Christopher Storerin luoma sarja onkin nimenomaan taitavaa arjen dramatisointia.
Kommentit
Lähetä kommentti