Vaikka Quentin Tarantinon dialogin ja musiikin voimalla etenevä omintakeinen ohjaustyyli on erehtymättömästi tunnistettavissa jo hänen esikoisteoksestaan, Reservoir Dogs eroaa kuitenkin selkeästi hänen uudemmista tuotoksistaan. Se on nimittäin tarinaltaan erittäin hahmovetoinen kertomus. Sen paskanjauhantadialogi ei sorru myöskään tyhjänpäiväiseen lässytykseen vaan on äärimmäisen luontevaa sanailua, joka kertoo pohjimmiltaan aina jotain elokuvan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista.
Luonnollisuus on avainsana, joka erottaa tarantinolaisen dialogin parhaimmillaan muiden käsikirjoittajien vuoropuheluista. Hahmot eivät esimerkiksi — aivan kuten tosielämässä — välttämättä ymmärrä ensi sanomalla, mitä toinen hahmo tarkoittaa, vaan he voivat kysyä: "Tätäkö tarkoitit?" tai ohjeistaa: "Ei se kaappi, vaan tuo viereinen."
Tämä uskottavuus on vahvasti läsnä myös Reservoir Dogsissa. Esimerkiksi aloituskohtauksessa hahmot harhautuvat kiistaan siitä, kun Mr. Pink ei suostu maksamaan tippiä tarjoilijalle. Väittely pienestä mitättömästä asiasta venyy tarinan kannalta näennäisen päämäärättömästi huvittaviin mittoihin, juuri kuten oikeassakin elämässä voisi kuvitella tapahtuvan.
Kyseisellä kohtauksella on kuitenkin tarkoituksensa. Se kertoo, että hahmot ovat riitaisia keskenään jo ennen suurta keikkaa pienimpienkin erimielisyyksien äärellä. Se ennakoi myös, että tarkka suunnitelmakaan ei auta ryöstäjiä ammattimaisuuden puuttuessa.
Ennen kaikkea se esittää hahmot inhimillisessä valossa sortumassa pikkumaiseen typeryyteen. Niin sanottu inhimillinen tekijä onkin elokuvan keskeisin teema, josta tarinan myöhemmät, surkuhupaisat käänteet juontuvat.
Leffan hahmoista tarkemmin esiteltävät Mr. White, Mr. Blonde ja Mr. Orange ovat jokainen omalla tavallaan viallisia ja sortuvat kaikki omanlaisiin virheisiinsä. Mr. White on kylmäveriseksi rikolliseksi liian ihmisläheinen ja sympatisoiva: hän paljastaa erehdyksessä nimensä kuolevalle toverilleen eikä suostu uskomaan rötöskumppaninsa olevan vasikka. Mr. Blonden heikkous on kaikkein suoraviivaisin, sillä leppoisan ulkokuorensa alla hän on ihmisten kiduttamisesta nauttiva sadisti.
Tim Rothin mainiosti tulkitsema Mr. Orange puolestaan on poliisina harjoitellut peiteroolinsa täydellisesti ja eläytyy siihen viimeistä piirtoa myöten. Tämä tuodaan loistavasti ilmi kohtauksessa, jossa ulkoa opeteltu sepitteellinen tositarina alkaa elää kerrottaessa omaa elämäänsä hänen päässään. Hetkellisen huolimattomuuden seurauksena saatu ampumahaava sekä muutama kriittinen lipsahdus roolin ulkopuolelle tuomitsevat silti hänetkin turmioonsa.
Myös pienempien sivuhahmojen puutteet ovat tarinan kannalta merkittävässä osassa. Jengin pomolle Joelle kosto vasikkaa kohtaan nousee niin tärkeäksi, että hän hukkaa itsesuojeluvaistonsa. Eddie puolestaan kasvattaa harkitsemattomasti jännitettä lopun tulenarassa pattitilanteessa, joka laukeaa yllättävästi ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Ironisesti Mr. Pink, joka on ainoa koko joukon ammattimaisesti käyttäytyvä roisto, on myös ainoa, joka selviää hengissä.
Reservoir Dogs on tullut tunnetuksi hyvin eksplisiittisestä väkivallastaan. Hyvin suuren osan ajasta tarinassa kuolemankielissä kituvat ihmiset ovat esimerkiksi merkittävässä osassa.
Ei elokuvan aikanaan herättämä pöyristys ole myöskään täysin vailla katetta. Etenkin Mr. Blonde, elokuvan psykopaatti, näyttäytyy kiduttaessaan hauskana, nokkelana ja jopa coolina. Osa leffan kohtauksista nojaa häpeilemättömästi siihen, että katsoja nauttii vastemielisyyksistä ja toivoo näkevänsä niitä vielä hieman lisää.
Ilman väkivaltaa Reservoir Dogs ei olisi kuitenkaan Reservoir Dogs. Brutaaliuksien esittäminen ei sitä paitsi tarkoita niiden glorifiointia. Filmi esittää nimittäin tarkoituksella rikollisensa epäpätevinä juveliineina toheloina, joiden sähläyksen seurausta kammottava verenvuodatus on.
Tarantinon esikoisohjaus on nautittava elokuva, jossa kerronnan elementit ovat ihailtavasti tasapainossa. Vaikka pidin myös Tarantinon uutukaisesta, Inglourious Basterdsista, Reservoir Dogs saa minut toivomaan, että hän keskittyisi tulevaisuudessa siihen, mikä teki hänestä alunperinkin suuren ohjaajalupauksen: kuvaamaan hahmokeskeisiä tarinoita.
Kommentit
Lähetä kommentti