The Blair Witch Project

Eräänä kaikkien aikojen turhauttavimpana elokuvakokemuksena mieleeni on painunut Paranormal Activityn ensinäkeminen. Found footage -menestykauhuleffan erinomainen konsepti haaskattiin ideattomaan toteutukseen sekä juonen ehdoilla palloileviin riemuidiootteihin päähenkilöihin. Siksipä odotukseni alagenren kantaäitiä, The Blair Witch Projectia, kohtaan eivät hiponeet korkeuksia etenkään, koska leffasta oli kantautunut korviini vain negatiivisia tuomioita. Ennakkoluulojeni vastaisesti vuoden 1999 indiehitistä paljastui kuitenkin kalkkunan sijaan filmi, jonka kaltainen toivoin Paranormal Activityn olevan: tehokas, hyvällä tyylitajulla toteutettu kauhuelokuva.

The Blair Witch Project rakentaa tunnelmaansa taitavasti. Elokuvan alku keskittyy Blairin noidan myytin esittelemiseen nuorten päähenkilöiden haastatellessa Burkitsvillen kylän asukkaita dokumenttiansa varten. Rauhalliset ja arkiset otokset, joita yksikään pakotettu "pöö!"-hetki ei katkaise, luovat vahvan vastakkainasettelun leffan loppupuolen pelonsekaisen kaaoksen välille sekä antavat ovelasti katsojalle huomaamattomia vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Samalla hahmottuu myös kuva tarinan hahmoista sekä siitä, millaista heidän kanssakäymisensä on normaalioloissa.

Harvan kauhuelokuvan kohdalla voi puhua yhtä hyvällä omatunnolla psykologisesta kauhusta kuin The Blair Witch Projectin. Nuorten samotessa pitkin metsiä noitajahdissa varsinainen jännite ei synny niinkään säikäytyksistä kuin itse noidan uhastakaan vaan päähenkilöiden kyvyttömyydestä tulla toimeen keskenään syvimmän hädän hetkellä. Sen sijaan, että he puhaltaisivat yhteen hiileen selvitäkseen pinteestään, he ruokkivat sitä kinastelemalla mitättömistä pikkuasioista sekä syyttelemällä tilanteesta toisiaan.

Miten tämä leffan hahmojen älyvapaa käyttäytyminen eroaa sitten Paranormal Activityn kaksikon hölmöilystä? Vastaus on yksinkertainen: siinä missä Paranormal Activityn pääpari tekee typeriä, terveen itsesuojeluvaiston vastaisia ratkaisuja vain, jotta filmin jännitys pysyisi yllä, The Blair Witch Projectin nuorten toilailussa on roppakaupalla inhimillisyyttä ja uskottavuutta.

Erääksi elokuvan parhaimmaksi hetkeksi osoittautuu kohtaus, jossa porukan epävirallinen johtaja, Heather, yrittää patistaa kahta ystäväänsä liikkeelle, jotta he ehtisivät pois metsästä ennen seuraavaa yötä. Miehet tyytyvät kuitenkin istumaan vain aloillaan ja mököttämään suutuspäissään. Todentuntuisesti tiimin jäsenille henkilökohtaiset loukkaantumiset sekä oman oikeassa olemisen osoittaminen nousevat huomaamatta jopa hengissä selviämistä tärkeämmiksi.

Kaiken kaikkiaan päähenkilöiden epärationaalinen toiminta ei ole siis The Blair Witch Projectissa vain kömpelö käsikirjoituksen apuväline vaan luonnollinen seuraus kolmen koplan rikkinäisistä ryhmäkemioista. Heather, Michael ja Joshua, muodostavat uskottavan kaveriporukan, joka arkielämässä tulee toimeen keskenään mutta jonka kyky yhteistyöhön karisee ääriolosuhteissa välittömästi.

Kukaan hahmoista ei ole yksin syynä seurueen ahdinkoon mutta jokainen heistä kantaa kortensa kekoon sen edistämiseksi. Heatherin vastuuna esimerkiksi on ryhmän pitäminen kartalla mutta ylpeyttään hän ei suostu myöntämään epävarmuuttaan reitin suhteen. Miehet puolestaan eivät luota häneen johtajana hetkeäkään, mutta varsinaisen vastuun ottamisen sijaan he joko heittävät homman kumpikin vuorollaan läskiksi tai suistuvat paniikkiin.

Näyttelijät ansaitsevatkin todelliset erityiskehut improvisaatiokyvyistään, sillä kolmikon reaktiot ja käytös pysyvät läpi elokuvan täydellisen luontevina. Leffan ahdistavuuden kannalta ei olisikaan loppujen lopuksi väliä, sisältyykö juoneen lainkaan yliluonnollisia aineksia. Vaikka kyseessä olisi vain tavanomainen nuorten erämaavaellus, eksymisen ja mahdollisen hengenvaaran synnyttämä hätä sekä sen lietsomat yhteenotot vangitaan niin vakuuttavasti, että niistä yksinään riittäisi kauhua yhden filmin tarpeisiin.

Tästä huolimatta The Blair Witch Project käyttää taidokkaasti hyödyksi myös perinteisiä kauhuelementtejä. Toisin kuin Paranormal Activity se ei paukuttele henkseleitään halvoilla aavemaisuuksilla vaan valitsee hienovaraisemman linjan ja luottaa katsojansa mielikuvitukseen. Kun päähenkilöt juoksevat outojen ilmiöiden säikäyttämänä öiseen pimeään metsään, kamerassa luulee kerta toisensa jälkeen nähneensä jotain kauhistuttavaa, vaikka kyseessä on vain sopivasti taittunut heinänkorsi tai puun oksa.

Loppujen lopuksi elokuvassa tapahtuukin hyvin vähän mitään, minkä voisi tulkita ehdottoman yliluonnolliseksi. Pitkän aikaa nuoret itsekin uskovat, että joku pilailee vain heidän kanssaan. Tämä ei kuitenkaan synnytä heissä tavanomaista kauhuleffahahmojen uhoreaktiota, vaan kuten Michael fiksusti toteaa: "Olemme niin hemmetin syvällä metsässä, että jos jotkut jaksavat seurata meitä ja pelleillä kanssamme, heissä täytyy olla jotain todella pahasti vialla, enkä aio suhtautua sellaiseen kevyesti."

Tehokkaimmin filmi onnistuu pitämään katsojansa varpaillaan vainoharhaisuutta synnyttävällä äänimaailmallaan. Yön omituiset äänet pysyvät nimittäin alinomaa juuri kuultavissa olevan rajamailla, ettei niistä hahmojen tavoin pysty menemään takuuseen, oliko kyseessä kenties tuuli, eläin vai jotain aivan muuta. Koko elokuvan karmivin kohtaus perustuu sekin nerokkaaseen kuuloaistin kiusoitteluun: Joshuan kadottua eräänä aamuna mystisesti jälkiä jättämättä Heather ja Michael heräävät yöllä hänen huutoonsa.

Leffaa täytyy myös kehua erinomaisen eleettömästä lopetuksesta, jonka rinnalla Paranormal Activityn kameransyöjädemoni tuntuu suorastaan koomisen tökeröltä. The Blair Witch Project näet pihtaa hirviötään viisaasti aina viimeiseen asti, ja filmin viimeiset kuvat ehtivät kaikessa yksinkertaisuudessaan tuntua jopa sekunnin murto-osan ajan antikliimaksilta, kunnes aivot saavat parsittua yhteyden niiden ja tarinan alun välille. Lopulta ratkaisu paljastuukin paljon vaikuttavammaksi, kuin minkään hirvityksen esiinmarssi tai pakotettu viimeinen säikäytys.

Elokuva antaa tosin myös kritisoinnin aihetta. Filmin kaksi mieshahmoa, toisin kuin Heather, eivät ennätä kehittyä omiksi tunnistettaviksi persoonikseen, vaan sekoitin heidät keskenään taukoamatta. Kummallisesti vieläpä heidän roolinsa tuntuvat vaihtuvan kesken leffan päittäin, sillä aluksi pellen roolia vetävä Michael ottaa tarinan loppupuolella olalleen rauhoittelijan viitan. Ensin tyynehkönä esiintyvä Joshua on taas myöhemmin heittämässä jatkuvasti kirveen kaivoon.

Sinänsä on toki uskottavaa ja jopa miellyttävää, etteivät henkilöiden luonteenpiirteet ole kiveen hakattuja vaan niistä näkyy eri tilanteissa eri puolia. Muutos tapahtuu kuitenkin sen verran sattumanvaraisesti, että epäilin hetken kuvaustiimin itsekin unohtaneen, kumman miehistä oli tarkoitus olla kumpi.

Leffan ainoa laiska käsikirjoituksen hetki puolestaan osuu Michaelin kohdalle hänen kertoessaan ystävilleen, että hän itse asiassa nakkasi ryhmän hukkateille joutuneen kartan jokeen jokin aika sitten. Vaikka Heather ja Joshua reagoivatkin tunnustukseen niin uskottavan raivokkaasti, että hölmön käänteen antaa lähes anteeksi, tuntuu se silti vain keinotekoiselta tempulta ajaa päähenkilöt entistäkin pahempaan pulaan.

Elokuvan tunnelma ei myöskään säily alusta loppuun asti yhtä vahvana. Filmin loppupuolella Heather löytää yön jäljiltä teltan edestä risupaketin, joka mitä ilmeisimmin sisältää kadonneen Joshuan verisiä hampaita. Koska mikään leffan edeltävistä tapahtumista ei ole antanut varmaa vinkkiä siitä, että joku todella seuraisi nuoria ja uhkaisi heitä, yhtäkkinen loikkaus suoraan halvimmalle pelotteluosastolle syö harmittavasti taidolla kehiteltyä jännitystä.

Kameran näkökulmasta kuvattujen kauhuleffojen perustavanlaatuinen kompastuskivi on puolestaan yleensä itse kamera. Miten selittää se, että hengenhädän hetkellä päähenkilöt eivät heitä apparaattia ensikäänteessä mäkeen vaan jatkavat paniikkinsa taltioimista? 

The Blair Witch Project sentään perustelee hahmojensa uhkarohkean kuvaushimon useimpia genrensä tuotoksia vakuuttavammin. Nuoret nimittäin juttelevat keskenään siitä, miten linssin läpi katsottuna maailma tuntuu epätodellisemmalta ja vähemmän pelottavammalta. Tämä kuulostaa jopa järkeenkäyvältä, mutta on silti vaikea uskoa, että pelon kääntyessä itkun sekaiseksi hysteriaksi kukaan ihminen välittäisi enää tippaakaan siitä, saako muu maailma tietää, mikä metsänpeikko moiset tuntemukset aiheutti.

En voi kuitenkaan väittää, ettenkö olisi suorastaan äimistynyt, miten tehokkaaksi kauhupätkäksi The Blair Witch Project osoittautuu. Metsä itsessään on kauhumiljöönä lähes täydellinen, ja kerrankin genren elokuva ymmärtää pihistellä pelotteluhetkiään sekä mörköään kehitelläkseen tunnelmaa rauhassa. Suurimman yllätyksen tarjoavat kuitenkin filmin hahmojen uskottavuus ja näyttelijöiden luontevuus. Leffa on nimittäin äärimmäisen todentuntuinen ja jopa ahdistava kuvaus ihmisten yhteistyökyvyttömyydestä kaikkein epäotollisimmassa tilanteessa.