Woody Allenin Midnight in Paris ei ole romanttisena komediana kaikkein tavanomaisimmasta päästä, sillä sen satumaiseen tarinaan sekoittuu myös puhtaita fantasiaelementtejä aikamatkustuksen muodossa. Owen Wilson esiintyy elokuvassa yhdessä parhaimmista rooleistaan naiivina menneisyyteen haikailevana käsikirjoittajana, Gilinä, jonka suhde kihlattuunsa on epävakaammalla pohjalla kuin kumpikaan heistä tiedostaa. Romantikkojen unelmien kaupungissa, Pariisissa, pari alkaa hiljalleen oivaltaa, että he kaipaavat elämiltään aivan eri asioita.
Heti ensiminuuteistaan lähtien Midnight in Paris tekee selväksi, että Pariisi ja erityisesti siihen liittyvät myyttiset mielikuvat näyttelevät vähintään yhtä suurta osaa leffassa kuin sen henkilöt. Vaikken Gilin tavoin itse kyseisestä kulttuurin kehdosta lumoutunutkaan siellä vieraillessani, Allen onnistuu valikoiduilla otoksillaan miltei vakuuttamaan, että väite maailman kauneimmasta kaupungista pitää paikkansa.
En ole aiemmin katsonut Allenin elokuvia, mutta Midnight in Paris ei jätä epäilystä hänen kyvyistään ohjata näyttelijöitään. Leffan keskustelut tuntuvat luontevilta, ja sen huumori kumpuaa hahmoista sekä heidän vuorovaikutuksestaan, kuten Gilin kanssakäymisistä häneen nihkeästi suhtautuvien kihlattunsa ystävien ja vanhempien kesken.
Giliä on päähenkilönä myös helppo kannustaa. Miehen toilailuista huolimatta viatonta innostuneisuutta huokuva Wilson muovaa hänen lapsenomaisesta idealismistaan ja hömelyydestään sympaattisia piirteitä.
Filmi repii lisäksi paljon huumoria historiallisten henkilöiden liioitelluista karikatyyreistä, kun Gil pölähtää 1920-luvun Pariisiin. Muun muassa Corey Stollin romantisoidun miehisiä arvoja ylistävä Hemingway irrottaa naurut useaan otteeseen. Hilpeyttä herättävät myös monet pienissä sivurooleissa esiintyvät tunnetut näyttelijät, kuten Adrien Brody niin teoksiltaan kuin persoonaltaankin surrealistisena Salvador Dalina.
Välillä tosin elokuvan aikamatkakomedia lankeaa tallaamaan turhan kuluneita polkuja. Esimerkiksi itse aiheutettu aikaparadoksi ei jaksa vitsinä enää edes hymähdyttää.
Midnight in Parisin sanomaksi muodostuu lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että vaikka menneisyydelle pitää antaa arvoa, sen perään ei pidä jäädä loputtomiin haikailemaan. Kuten Gilillekin ennen pitkää valkenee, nostalgiankaipuu nykyhetkessä elämisen sijaan on vaivannut ihmistä läpi historian, eikä mitään todellista kultaista aikakautta ole koskaan vietettykään muualla kuin haihattelijoiden mielikuvituksessa. Loppupuolellaan leffa tosin erehtyy käyttämään tarpeettoman vahvaa rautakankea jo alusta asti varsin ilmiselvän viestinsä auki tavuttamiseen.
Muutamat puolet filmissä olisivatkin kaivanneet vielä hiomista. Rachel McAdamsin näyttelemästä Gilin kihlatusta tehdään esimerkiksi hahmona häiritsevän laskelmoidusti inhottava, nalkuttava ja pettävä puoliso vain, jotta päähenkilön omat naisseikkailut tuntuisivat hyväksyttävämmiltä.
Kun Gil puolestaan jää miltei kiinni korvakoruryöstöstään, elokuva on lähellä suistua kliseiseksi, idioottihahmojen noloista tilanteista huumorinsa ammentavaksi hömppärainaksi. Miten mies oikein edes ajattelee selvittävänsä koko tilanteen siinä tapauksessa, että hän onnistuisi pihistyksessään?
Kaikesta huolimatta Midnight in Paris välttää taidokkaasti suurimman osan perinteisistä romanttisten komedioiden sudenkuopista. Fantasiavivahteiden lisäksi miellyttävää perinteisen kaavan rikkomista harjoitetaan muun muassa siinä, miten päähenkilö ei ratkaisekaan taianomaisesti suhdeongelmiaan vaan eroaa lopulta kumppanistaan. Leffan opetus taas on sinällään hyvin yksinkertainen mutta arvokas. Ei Midnight in Paris suuremmin säväytä filminä, mutta tuntuupa se silti aidommalta ja rehellisemmältä kuin suurin osa lajikumppaneistaan.
Kommentit
Lähetä kommentti