Ripaus kyynisyyttä on aidosti laadukkaan romanttisen komedian salainen ainesosa. Oleellisena aineksena reseptiin kuuluvat myös älykkäästi käsikirjoitetut hahmot. Näin voisi ainakin päätellä Woody Allenin kenties ylistetyimmän elokuvan, Annie Hallin, pohjalta. Allenin Oscar-voittajateos ei nimittäin kosiskele katsojaansa ällömakeudella tai yltiöonnellisella lopetuksella vaan uskaltaa jättää jälkeensä jopa jotain pohdittavaa. Kuten arvata saattaa, kokemus on siksi keskimääräistä Hollywoodin liukuhihnasiirappia maistuvampi.
Elokuvan selkärangan muodostaa sen persoonallinen ja valloittava parivaljakko, jonka välillä kemia kerrankin räiskyy. Kaksikon välinen kanssakäyminen ei tunnu tippaakaan keinotekoiselta. Todennäköisesti tähän vaikuttaa se, että filmi perustuu Allenin ja Diane Keatonin tosielämän suhteeseen.
Leffan hahmot eivät olisikaan juuri mitään ilman näyttelijöidensä loistavia roolisuorituksia. Allen itse onnistuu esimerkiksi luomaan neuroottisesta, suulaasta ja epävarmasta koomikko-Alvysta täydellisen uskottavan päähenkilön. Nimikkohahmon, Annien, hilpeää eksentrisyyttä ja vaivaantuneisuutta voisi puolestaan pitää laskelmoidun oloisina piirteinä, ellei Keaton esittäisi häntä niin teeskentelemättömästi. Tarinan edetessä itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi kasvava peräkylän tyttö voittaa katsojan puolelleen.
Valtaisa merkitys hahmojen vakuuttavuudelle on heidän suihinsa sopivalla dialogilla. Lukuisat pikkunäppärät sutkautuksetkaan eivät särähdä korvaan, sillä erityisesti tärkeilevän koomikkopäähenkilön sanomana jopa ne kuulostavat luontevilta.
Sanailun rinnalla merkittävä osa filmin komiikasta kumpuaakin hahmojen persoonista, minkä vuoksi huumoria ei vaivaa väkinäisyys. Alvyn myöntäessä Annielle heidän suhteensa väljähtyneisyyden, hänen tylylle analyysilleen on esimerkiksi vaikea olla hekottelematta: "Parisuhteet ovat minusta kuin hai. Niiden täytyy liikkua jatkuvasti eteenpäin tai ne kuolevat. Ja minä luulen, että meillä on käsissämme kuollut hai."
Elokuvana Annie Hall nojaa vahvasti erilaisiin tyylikeinoihin, kuten neljännen seinän rikkomiseen, jaetun ruudun käyttöön, hahmojen ajatukset paljastaviin tekstityksiin sekä epäkronologiseen kerrontaan. Kikkailu ei kuitenkaan missään vaiheessa ylly itsetarkoitukselliseksi vaan heijastelee ovelasti Alvyn rauhatonta luonnetta sekä päähenkilönä että leffan kertojana. Omanlaisen levottoman rytminsä filmiin luo lisäksi tehokas leikkaus, joka ei turhaan pysähdy varmistelemaan, että katsoja pysyy kertomuksen kärryillä.
Pintansa alla Allenin rakkaustarina potee puolestaan eksistentiaalista tuskaa, joka tiivistyy kysymykseen siitä, onko parisuhteissa loppujen lopuksi mitään mieltä. Kuten Alvy tiedostaa, suhteet vaativat usein itsensä huijaamista, ja ne päättyvät aina tavalla tai toisella epäonnellisesti. Siitä huolimatta hän ei voi olla pähkäilemättä, mikä johti lopulta hänen ja Annien välien kariutumiseen kaikesta yhteisestä rakkaudesta ja panostuksesta huolimatta. Tivatessaan mielipidettä jopa satunnaisilta ohikulkijoilta hänelle tarjotaan kuitenkin vain epätyydyttävä vastaus: "Ei se ole koskaan kiinni siitä, mitä teet. Ihmiset vain ovat sellaisia. Rakkaus hiipuu."
Alvyn yritykset muokata taiteen keinoin todellisuudesta valoisampi johtavat epäaitoudessaan surkuhupaisiin lopputuloksiin. Myös tarinan kertojana hän eksyy ajoittain fantasian puolelle, mutta miehen haaveilusta paistaa innottomuus. Loppujen lopuksi tosiasioita ei pääse pakoon, ja suhteen kariutuminen on jotain, mikä hänen täytyy vain hyväksyä.
Kaiken kaikkiaan Alvyn huoliin on äärimmäisen helppo samaistua, sillä kukapa ei olisi joskus elämässään itse murehtinut aivan vastaavia asioita rakkauteen liittyen. Annie Hallin sanoma parisuhteita koskien ei ole kuitenkaan täysin lohduton. Leffan viimeisessä kohtauksessa Alvy tuumiikin ilman katkeruuden häivää, kuinka hienoa ylipäänsä on, että hän on saanut tuntea Annien kaltaisen ihmisen. Hän myös siteeraa vitsin psykiatrille saapuvasta miehestä ja tämän kanaksi itseään luulevasta veljestä todeten, että romanssien järjettömyydestä huolimatta me silti tarvitsemme niitä kuin kaskun hullu kuvitteellisia kananmunia.
Koska Annie Hall kuvaa yhden romanssin aina osapuolten ihastumisesta heidän eroonsa, sen rakenne muistuttaa hieman rikoselokuville tyypillistä nousu- ja tuho -kertomusta. Tästä johtuen leffan lyhyestä puolentoista tunnin pituudesta huolimatta sen loppupuolella on ilmassa väistämätöntä odottelun tuntua, eivätkä viimeiset parikymmentä minuuttia tempaa mukaansa yhtä vahvasti kuin filmin epälineaarisempi ja leikittelevämpi alkupuolisko.
Allenin tunnetuin ohjaustyö saattaa joka tapauksessa olla paras romanttinen komedia, jonka olen nähnyt. Epäkaavamaisuutensa ja pohdiskelevuutensa vuoksi se on vähintäänkin yksi lajityyppinsä kiinnostavimmista. Genressä, jossa teokset sovitetaan aina samaan muottiin, Annie Hallin kaltaisia piristäviä poikkeuksia soisikin kohtaavansa useammin.
Kommentit
Lähetä kommentti