Annie Hall

Ripaus kyynisyyttä on aidosti laadukkaan romanttisen komedian salainen ainesosa. Oleellisena aineksena reseptiin kuuluvat myös älykkäästi käsikirjoitetut hahmot. Näin voisi ainakin päätellä Woody Allenin kenties ylistetyimmän elokuvan, Annie Hallin, pohjalta. Allenin Oscar-voittajateos ei nimittäin kosiskele katsojaansa ällömakeudella tai yltiöonnellisella lopetuksella vaan uskaltaa jättää jälkeensä jopa jotain pohdittavaa. Kuten arvata saattaa, kokemus on tämän ansiosta keskimääräistä Hollywoodin liukuhihnasiirappia maistuvampi.

Annie Hallin selkärangan muodostaa sen persoonallinen ja valloittava parivaljakko, jonka välillä kemia kerrankin räiskyy. Elokuvan hahmot eivät olisikaan juuri mitään ilman näyttelijöidensä loistavia roolisuorituksia. Allen itse onnistuu ensinnäkin luomaan neuroottisesta, suulaasta ja epävarmasta koomikko-Alvysta täydellisen uskottavan päähenkilön. Annien hilpeää eksentrisyyttä ja vaivaantuneisuutta voisi sitä vastoin pitää hieman laskelmoidun oloisina piirteinä, mutta Diane Keaton esittää häntä sellaisella teeskentelemättömyydellä, ettei leffan edetessä itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi kasvavasta peräkylän tytöstä voi olla pitämättä. Kaksikon välinen kanssakäyminen ei puolestaan tunnu hetkeäkään keinotekoiselta, mihin todennäköisesti vaikuttaa se, että filmi perustuu Allenin ja Keatonin tosielämän suhteeseen.

Valtaisa merkitys hahmojen vakuuttavuudelle on heidän suihinsa sopivalla dialogilla. Lukuisat pikkunäppärät sutkautuksetkaan eivät särähdä korvaan, sillä erityisesti tärkeilevän koomikkopäähenkilön sanomana jopa ne kuulostavat luontevilta. Sanailun rinnalla merkittävä osa filmin komiikasta kumpuaakin hahmojen persoonista, minkä vuoksi väkinäisyys ei vaivaa sen huumoria. Alvyn myöntäessä Annielle heidän suhteensa väljähtyneisyyden, hänen tylylle analyysilleen on esimerkiksi vaikea olla hekottelematta: "Parisuhteet ovat minusta kuin hai, Niiden täytyy liikkua jatkuvasti eteenpäin tai ne kuolevat. Ja minä luulen, että meillä on käsissämme kuollut hai."

Elokuvana Annie Hall nojaa vahvasti erilaisiin tyylikeinoihin, kuten neljännen seinän rikkomiseen, jaettuun ruudun kuvaan, hahmojen ajatukset paljastaviin tekstityksiin sekä epäkronologiseen kerrontaan. Kikkailu ei kuitenkaan missään vaiheessa ylly itsetarkoitukselliseksi vaan heijastelee ovelasti Alvyn rauhatonta luonnetta sekä päähenkilönä että leffan kertojana. Omanlaisen levottoman rytminsä filmiin luo lisäksi tehokas leikkaus, joka ei turhaan pysähdy varmistelemaan, että katsoja pysyy kertomuksen kärryillä.

Pintansa alla Allenin rakkaustarina potee puolestaan ekstistentiaalista tuskaa, joka tiivistyy kysymykseen siitä, onko parisuhteissa loppujen lopuksi mitään mieltä. Kuten Alvy tiedostaa, suhteet vaativat lähes aina itsensä huijaamista, ja ne päättyvät yleensä tavalla tai toisella epäonnellisesti. Siitä huolimatta hän ei voi olla pähkäilemättä, mikä johti lopulta hänen ja Annien välien kariutumiseen kaikesta yhteisestä rakkaudesta ja panostuksesta huolimatta. Tivatessaan mielipidettä jopa satunnaisilta ohikulkijoilta hänelle tarjotaan kuitenkin vain epätyydyttävä vastaus: "Ei se ole koskaan kiinni siitä, mitä teet. Ihmiset vain ovat sellaisia. Rakkaus hiipuu."

Alvyn yritykset muokata taiteen keinoin todellisuudesta valoisampi eivät nekään johda epäaitoudessaan kuin surkuhupaisiin lopputuloksiin. Myös tarinan kertojana hän eksyy ajoittain fantasian puolelle, mutta miehen haaveilusta paistaa innottomuus. Loppujen lopuksi tosiasioita ei pääsekään pakoon, ja suhteen kariutuminen on jotain, mikä hänen täytyy vain hyväksyä.

Kaiken kaikkiaan Alvyn huoliin on äärimmäisen helppo samaistua, sillä kukapa ei olisi joskus elämässään itse murehtinut aivan vastaavia asioita rakkauteen liittyen. Annie Hallin sanoma parisuhteita koskien ei olen kuitenkaan täysin lohduton. Leffan viimeisessä kohtauksessa Alvy tuumiikin ilman katkeruuden häivää, kuinka hienoa ylipäänsä on, että hän on saanut tuntea Annien kaltaisen ihmisen. Hän myös siteeraa vitsin psykiatrille saapuvasta miehestä ja tämän kanaksi itseään luulevasta veljestä todeten, että romanssien järjettömyydestä huolimatta me silti tarvitsemme niiden suomaa onnea ja itsepetosta kuin kaskun hullu kuvitteellisia kananmunia. Vaikka filmi siis painii parisuhteiden mielettömyyden kanssa, se on myös samalla kunnianosoitus päähahmojensa väliselle suhteelle.

Koska Annie Hall kuvaa yhden romanssin aina osapuolien ihastumisesta heidän eroonsa, sen tarinan rakenne muistuttaa hieman rikoselokuville tyypillistä nousu- ja tuho -kertomusta. Tästä johtuen leffan lyhyestä puolentoista tunnin pituudesta huolimatta sen loppupuolella on ilmassa väistämätöntä odottelun tuntua, eivätkä viimeiset parikymmentä minuuttia tempaa mukaansa yhtä vahvasti kuin filmin epälineaarisempi ja leikittelevämpi alkupuolisko.

Allenin tunnetuin ohjaustyö saattaa joka tapauksessa olla paras romanttinen komedia, jonka olen nähnyt. Epäkaavamaisuutensa ja pohdiskelevuutensa vuoksi se on vähintäänkin yksi lajityyppinsä kiinnostavimmista. Genressä, jossa jokaisen tekeleen sovittaminen samaan muottiin on yksi suurimmista vitsauksista, Annie Hallin kaltaisia piristäviä poikkeuksia soisikin kohtaavansa useammin.