Once Upon a Time... in Hollywood on paras tämän vuosituhannen Quentin Tarantinon ohjaustöistä. Harvan elokuvan kohdalla tyylikäs kuvaus sekä autenttinen ajankuva imevät mukaansa yhtä vahvasti kuin sen tapauksessa. Leffassa pelkkä hahmojen autolla ajelu on jo itsessään kiehtovaa katsottavaa.
Kaksi hönöä mutta sympaattista päähenkilöä, parhaat päivänsä nähnyt näyttelijä Rick Dalton sekä stunttimies Cliff Booth, kantavat filmiä. Leonardo DiCaprio on surkuhupaisa mutta silti hiukan koskettava Daltonin roolissa. Pittin esittämän Boothin kohdalla elokuva puolestaan antaa kunnolla aikaa uppoutua hänen arkielämäänsä.
Leffa peilaa Hollywoodin kultaisen viattoman ajan loppumista nykypäivän filmiteollisuuden #metoo-paljastuksiin sekä niiden mukanaan tuoman uuden aikakauden saapumiseen. Useampi kohtaus elokuvassa heijastelee tämän päivän ajattelutapaa. Pikkutyttö esimerkiksi saarnaa Daltonille korrekteista termeistä ja kielenkäytöstä. Booth ei puolestaan annakaan autoon kyytiin hyppäävän kiimaisen pimun ottaa suihin vaan kysyy ikää.
Siksi joidenkin kriitikkojen mukatiedostava sormen heristely ohjaajan naiskuvalle ampuu ohi. Ensinnäkin Tarantinon valitseminen maaliksi on sikäli outoa, että hän kaikkea muuta kuin vierastaa naissankareita, kuten Jackie Brown, Kill Billit sekä Death Proof osoittavat. Toiseksi Margot Robbien näyttelemän Sharon Taten vähäisistä vuorosanoista valittajat missaavat ilmeisesti sen, että historiaa kirjoitetaan leffassa uusiksi nimenomaan, jotta naisikoni välttäisi surullisen kohtalonsa.
Elokuvan lopun verikekkerit ovat sitä paitsi tietynlaista tasa-arvoa parhaimmillaan. Brutaalia kohtelua saavat osakseen niin miehet kuin naiset, sukupuolesta riippumatta. Jos tekee mieli repiä pelihousut siksi, koska naisen naamaa hakataan pöytään ja toista käristetään liekinheittimellä, se on katsojan omaa seksismiä. Miestä puree samaan aikaan koira palleista.
Katsojan odotusten kääntäminen upottuu osaksi elokuvan tematiikkaa. Kaikki tehdään hiukan eri tavalla kuin totuttua, koska maailma muuttuu. Tarantinomaiset jännitystä rakentavat mehustelutkaan eivät aina johda mihinkään, paitsi aivan lopuksi. Jänniä ne siitä huolimatta ovat!
Tarantino selvästi tiedostaa, että kuuluu itse menneeseen maailmaan, mutta toivottaa tervetulleeksi uuden aikakauden. Nykypäivän ikääntyvät tähdet esittävät leffassa vanhan ajan ikääntyviä tähtiä ja toilailevat ympäri nostagisoitua Hollywoodia. Loppujen lopuksi he kuitenkin löytävät sankarin itsestään ja pelastavat todellisen traagisen naiskuuluisuuden kohtaloltaan. Hengestään pääsevät vain tosielämän murhaajat, jotka ulkoistavat syyllisyytensä lapsuusajan väkivaltaelokuville.
Kenties Tarantino haluaa näyttää, etteivät leffaväkivalta ja kostofantasiat ole vain pahasta? Once Upon a Time... in Hollywood on täynnä tällaisia kutkuttavia metatasoja.
Kommentit
Lähetä kommentti