Scream (1996)

Muistan, kun ala-asteella katsoimme kauhuklassikko Screamin ja sen jatko-osat kaverini luona, enkä sen jälkeen ollut uskaltaa kävellä metsän läpi kotia odottaessani naamiomurhaajan ilmestyvän puiden kätköistä. Ihmettelin myös tuolloin kuultuani, että kyseessä on kauhukomedia. Parista vitsistä huolimatta leffa tuntui nimittäin aivan tautisen pelottavalta. Asian laita piti tarkistaa uudemman kerran Netflixistä, miltei 20 vuotta myöhemmin.

Lapsuuden minä ei ollut aivan väärässä. Etenkin leffan ikoninen ensimmäinen kohtaus, jossa Drew Barrymore kokee kohtalonsa, on edelleen pirun tehokas ja tunnelmaltaan ahdistava. Myös idea tuntemattomasta paikasta soittavasta murhaajasta on kekseliäs, sillä kännykkäbuumi oli 1990-luvun puolessavälissä juuri aluillaan.

Vaikka Scream onkin parodia, jossa läppää heitetään kauhuelokuvakliseiden kustannuksella, ei se ole mikään kepeä kokemus. Filmi on nimittäin samalla ihan täysiverinen slasher, joka pitää katsojan varpaillaan. Etenkin lopussa hahmojen puukolla toisiaan tuikkiminen on pelkäksi komediaksi aika inhottavan näköistä touhua.

Harmillisesti muu elokuva ei missään vaiheessa nouse nerokkaan aloituskohtauksen tasolle. Yhtä painostavaa tunnelmaa ei viritellä missän vaiheessa, vaan naamiomurhaaja listii hahmoja rutiiniomaisesti ilman sen kummempaa jännitystä.

Huumori ei myöskään erityisemmin naurata, sillä itseironinen lampshading on komedian laiskimpia muotoja. Kerran hörähdin, kun teinimurhaaja ilmoittaa motiivikseen ryhmäpaineen, mutta siinäpä se.

Kauhuelokuvien väkivaltaiselle vaikutukselle nuoriin irvaillaan sinällään ovelasti. Suoraviivainen symboliikka, kuten televisiolla suoritettu murha, on ajoittain hupaisaa.

Kokonaisuutena verikekkereistä tuntuu kuitenkin puuttuvan suurempi pointti. Esimerkiksi The Cabin in the Woods, joka kieltämättä on Screamille paljon velkaa, piikittelee lajityypin kliseille paljon kiinnostavammin ja kekseliäämmin. 

Slasheriksi Scream on kelvollinen, mutta jotta sen kieli poskessa -meininki todella uppoaisi, olisi jännitysvaihde pitänyt vetää kunnolla tappiin. The Cabin in the Woods onnistui myös nimenomaan siinä, että sen kauhuelementit olivat paljon tehokkaampia kuin useimmissa niistä elokuvista, joiden kustannuksella se irvailee. Silmää iskevän kuorensa alla Scream on lähinnä sitä samaa kuin genrensä muutkin edustajat, todella hyvää aloituskohtausta lukuun ottamatta.