The Cabin in the Woods

Buffy-parivaljakko Drew Goddardin ja Joss Whedonin yhteistuumin työstämä, ainutlaatuinen kauhun, satiirin ja komedian sekamelska, The Cabin in the Woods, hämmentää yhteen monen niin ikään omalaatuisen elokuvan ainekset. Aiheiltaan ja teemoiltaan se tuo mieleen Michael Haneken väkivaltaviihdettä kritisoivan Funny Gamesin, ja aloituskohtaus on jopa suoranainen silmänisku kyseistä leffaa kohtaan. Tapa, jolla Goddardin ja Whedonin tuotos sanomaansa käsittelee, muistuttaa kuitenkin haudanvakavan sijaan pikemminkin Scream-koulukunnan parodista, kliseille naureskelevaa otetta, vaikkei kyseessä varsinainesti parodia olekaan. Kun mukaan napataan vielä The Truman Show'sta orwellilainen isoveli valvoo -meininki, voi popkornia mussuttaessa kerrankin todeta, että tässäpä on elokuva, jonka kaltaiseen en ole ennen törmännyt.

The Cabin in the Woodsin originaali, kiehtova idea sekä ennakoimaton tarina pitävät jännityksen ja mielenkiinnon jatkuvasti yllä. Piristävästi kyseessä on kerrankin filmi, jota katsoessa ei osaa etukäteen tuosta vain arvailla, mitä seuraavaksi juonessa tuleman pitää.

Goddardin ja Whedonin kauhuleffakliseillä leikittely ja niiden kritisointi toimii loistavasti. Irvailun selkärangaksi kehkeytyy nerokas asetelma, jossa syrjäisessä mökissä viikonloppuaan viettäviä teinejä tarkkailee heidän tietämättään valvontakeskuksellinen tunteettomia virkamiehiä valmiina tekemään kaikkensa, jotta seesteinen korpi-idylli rikkoutuisi klassisen eloonjäämiskamppailun tieltä. Tässä tavoitteessaan he menevät jopa niin pitkälle, että altistavat pahaa aavistamattomat marionettinsa erilaisille kaasuille ja kemiallisille yhdisteille muokatakseen näiden käytöstä ja luonnetta haluamanlaisekseen. Leffan nuoret eivät näet henkilöinä pohjimmiltaan noudatakaan kaivattua slasher-filmien vakiovalikoimaa: testosteronia uhkuva macho paljastuu sosiologian opiskelijaksi, neitsyt on todellisuudessa kaikkea muuta kuin neitsyt, kun taas tyhmä blondi muuttuu tyhmäksi vain erityistujun hiusvärinsä vaikutuksesta.

Elokuvan satiirisessa metatason tarinassa teinejä rutiininomaisesti kontrolloivat kravattikaulat vertautuvatkin erehtymättömästi laiskoihin leffakäsikirjoittajiin ja -tuottajiin, jotka kynäilevät hahmoistaan ja tarinankäänteistään tiukasti yleisön oletettujen odotusten mukaisia. Heidän ja teinien välisessä vastakkainasettelussa korostuu lisäksi nuorten ja aikuisten välinen kuilu. Elokuvasta voikin helposti tulkita, miten vanhaa sukupolvea edustava kauhufilmien tuotantoporras pyrkii käyttämään tunteettomasti valtaa teini-ikäisiin katsojiin pakottamalla hahmonsa stereotyyppisiin muotteihin, jotka vastaavat vain heidän omaa kuvaansa nuorista ihmisistä. Jatkuva arvomanipulaatio ja demonisointi on muodostunut genren normiksi, sillä kuten aina, esiaviollinen seksi on pahasta ja vain kiltit tytöt selviävät. Kuten eräs valvontakeskuksen työntekijöistä toteaakin: "Jos he eivät astu rajan yli, heitä ei voi rankaista."

Kontrolloijien välinpitämättömyys uhrejaan kohtaan heijastelee filmissä myös sitä suhdetta, johon yleisö on viihteensä kanssa totutettu. Oli näet kysymys sitten kauhuleffoista tai tosi-tv:stä, seurattavilla hahmoilla ja ihmisillä ei tosi asiassa ole merkitystä persoonina eikä heitä kohtaan ole tarkoitus tuntea empatiaa, vaan heidän tehtävänsä on sama kuin sirkuspelleillä tai muinaisroomalaisilla gladiaattoreilla: luoda katsojille yksinkertaisia stimuloivia ärsykkeitä ja tyydyttää heidän kyltymätön tirkistelynhalunsa. Paneeko BB-Esa-Petteri kohta sitä Lissua, tai entä kuoleeko se aivoton teini jo piakkoin moottorisahamurhaajien kynsissä? Ajatus ei näitä kysymyksiä pohtiessa joudu koetukselle, eivätkä ne herätä vahvempia tunteita kuin kaverin Facebookiin linkkaama hassunhauska Youtube-video. Mielestäkin koko roskan voi kätevästi unohtaa jo elokuvateatterista ulos kävellessä tai kanavaa vaihtaessa.

Etenkin alkupuolellaan The Cabin in the Woods onnistuu vakuuttamaan. Kerronta osoittautuu miellyttävän hienovaraiseksi, sillä katsojan oletetaan kykenevän myös oma-aloitteiseen havainnointiin, eikä kaikkia tarinan kiemuroita tavuteta juurta jaksain auki. Erityisesti täytyy kiitellä myös tiettyjä erinomaisia näyttelijävalintoja, sillä Mullan alla -sarjasta tuttu irvileukamainen Richard Jenkins nuorten verikekkereiden häikäilemättömänä kapellimestarina kohoaa mahdollisesti elokuvahistorian osuvimmaksi roolitukseksi, eikä Bradley Whitford hänen aisaparinaan jää juuri kollegansa varjoon.

Kaiken lisäksi The Cabin in the Woods kykenee kliseille naureskellessaankin tarjoamaan tasokkaampaa kauhuviihdettä kuin keskimääräinen jenkkisäikyttely tai sen kymmenen jatko-osaa. Uskovaiset punaniskazombiet ovat ensinnäkin leffan mörköinä kaikessa älyttömyydessään hulvaton idea, kun taas pössyttelevästä Martyn hahmosta saadaan silkan sympaattisuuden voimin kehiteltyä tavanomaista lihamyllyn täytettä kiinnostavampi tapaus. Nuorten näyttelijät hoitavat myös osansa yllättävän kyvykkäästi, minkä vuoksi heidän ilkeähköt kuolemansakaan eivät tunnu aivan täydellisen yhdentekeviltä.

Tietyissä kohtauksissa elokuvasta paistaa kuitenkin ohjaajana kokemattoman Goddardin hienoinen kömpelyys, vaikkakin osan niistä voi hyväksyä vain lähdemateriaalin taidokkaana imitointina. Kun Marty esimerkiksi asettuu nojaamaan pahaa aavistamattomana ikkunaa vasten, läpeensä yllätyksetön hetki on niin venytetty, että lasin läpi murtautuvaa zombia tekisi jo mieli hoputtaa näyttämään naamansa. Tällaiset typerät säikäytykset ovat kuitenkin juuri slasher-leffojen vakiokalustoa, joten kyseessä on mitä luultavammin vain harkittu piikittely niitä kohtaan.

Kaikkia kankeuksia ei kuitenkaan pysty puolustelemaan pelkiksi genren pöhköyksien tarkkkanäköisiksi alleviivauksiksi. Ryhmän alfauroksen moottoripyöräloikkaa kuilun yli alustetaan esimerkiksi turhan pitkitetyllä jahkailulla, vaikka lopputulos tuskin on epäselvä katsojista kenellekään, ja surkuhupaisasti päättyvästä kananlennosta ennättää siten kadota terä ennen aikojaan. Samankaltainen ajoituksen epäonnistuminen on havaittavissa käänteessä, jossa selviääkin, että Marty on päähenkilötyttö Danan lisäksi toinen henkiinjäänyt. Hetkellä, jolloin paljastuksen tulisi tapahtua, leffa päättää nimittäin vitkutella, ja muutamien kriittisten sekuntien aikana koko yllätys kerkeääkin hukata momenttinsa.

Toisaalta filmiin on eksynyt myös joitain suorastaan erinomaisiakin kohtauksia. Muun muassa tapa, jolla Danan epätoivoinen henkiinjäämistaistelu korstomaisen zombin kanssa jätetään kylmästi kontrolloijien juhlien taustalle, vangitsee kouriintuvasti kaiken sen välinpitämättömyyden, millä pahikset suhtautuvat uhreihinsa. Vertauskuvallisesti idea piilee tietysti siinä, että juuri samalla välinpitämättömyydellä ja empatian puutteella myös leffayleisö tarkastelee tavanomaisesti kauhufilmien hahmoja.

Loppupuolellaan The Cabin in the Woodsin tarinankuljetus alkaa kuitenkin hieman takellella, kuten tällaisilla lennokkaita mysteerejä kasaavilla elokuvilla usein on tapana, kun punottua vyyhtiä pitäisi lähteä purkamaan. Ensinnäkin hahmot pääsevät kuviosta kärryille vähän liiankin helposti, sillä Marty, joka ensimmäisenä keksii, mistä kaikessa on kyse, tuntuu kovin sopivasti potevan jo valmiiksi vainoharhaa yhteiskunnan valvovaa silmää kohtaan. Toiseksi filmin viimeisellä kolmanneksella erilaisia ideoita ja tapahtumia tuodaan mukaan turhan monta lyhyen ajan sisällä, jotta niihin ehdittäisiin todella paneutumaan, minkä vuoksi kokonaisuus joudutaan sitomaan kasaan pikaisilla pätkillä selittelydialogia. Haparointia paikkaa onneksi se, että elokuva kykenee pysyttelemään tuoreena ja omaperäisenä aina loppuunsa saakka.

Iso osa leffan juonen avaamisesta lankeaa Danan hahmolle, jonka tehtävä tarinan loppumetreillä onkin lähinnä varmistaa, pysyväthän katsojarukat nyt ihan varmasti vielä tapahtumista kärryillä. Esimerkiksi aiemmin elokuvassa nopeasti ilman kummempaa valottamista ohitettu kohtaus, jossa nuoret itse joutuvat tekemään epäsuoran valinnan heitä metsästämään lähetettävien hirviöiden välillä, annetaan tyttöselle väkinäisesti puhkiselostettavaksi. Vastaavasti tekosyyn taivuttaa katsojille yksityiskohtia rautalangasta antaa myös laitoksessa juuri pestinsä aloittanut vartija, jolle muiden työntekijöiden täytyy vähän väliä tehdä selväksi, mistä kaikessa on kysymys.

Kaikkein heikoimmat hetkensä The Cabin in the Woods tarjoaa kuitenkin, kun Marty ja Dana viimein kohtaavat kompleksin salaperäisen johtajattaren. Sigourney Weaverin hahmo tuodaan nimittäin tarinaan mukaan aivan sen viime metreillä selittämään alleviivaavien leikkausten kera juurta jaksain kaikki elokuvan vielä epäselväksi jääneet seikat. Lisäksi omituiselta vaikuttaa se, miten hahmot eivät hetkeksikään kyseenalaista hänen esittämiään vastauksia, vaan alle minuutin sisällä Dana ehtii kehittää eukon sanomisiin niinkin vahvan luottamuksen, että on jopa valmis ampumaan ystävänsä niiden pohjalta.

Ristiriitaisia tunteita elokuvan loppupuolella herättää myös se, miten laitokseen säilötyt hirviöt pääsevät riehumaan vapaalle jalalle koristaen sen käytävät kerrokseen verta ja suolenpätkiä. Tästä Monsterit Oy:n sekä Buffyn neljännen kauden Initiative-huipennuksen mieleentuovasta mellastuksesta irtoaa kieltämättä hupia riittämiin mutta samalla hävityksen humoristinen esitystapa muodostaa koko leffan häiritsevimmän ongelman. Tuntuu nimittäin hieman tekopyhältä ja makaaberilta, että elokuva, joka kritisoi muun muassa sitä, miten kauhurainojen paperinohuiden hahmojen ainoa tarkoitus on verisillä kuolemillaan tuottaa aivotonta viihdettä yleisölleen, asettaa itse katsojansa naureskelemaan tismalleen samanlaisten, merkityksettömien hahmojen brutaalille teurastukselle.

Kuvioon sisältyy myös muita sudenkuoppia. Itse sekasortoiseen tilanteeseen ajaudutaan ensinnäkin käsikirjoituksen näkökulmasta hiukan pakotetusti: miksi näet Danaa ja Martya lähetetään tappamaan vain yksi sotilas sen sijaan, että rauhassa odotettaisiin erikoisryhmän saapuvan paikalle hoitamaan homman varmuudella? Entä kuka riemuidiootti on suunnitellut sankareiden kannalta ällistyttävän kätevän punaisen napin, jota painamalla hirviöt voidaan välittömästi vapauttaa riehumaan ympäri koko laitosta? Mörköjen mylleryksessä tietokone-efektit lisäksi paistavat paikoittain hiukan tökerösti läpi saaden menon tuntumaan hetkittäin muoviselta ja epäaidolta.

Ei The Cabin in the Woods näistä puutteistaan huolimatta missään nimessä kuitenkaan lässähdä. Vaikka konsepti teinien uhrauksesta Ctulhu-henkisille, vanhoille, pahoille jumalille käydäänkin läpi varsin ohimennen, metatasolla idea on jälleen mainio. Jumalat ovat nimittäin selkeä vertauskuva leffayleisöstä, joka janoaa uhrilahjakseen aina sitä samaa kaavaa noudattavia, tutun turvallisena kokemuksena jopa rituaalia muistuttavia kauhuelokuvia - tai näin ainakin kyseisten elokuvien tuottajat kuvittelevat. Kauhufilmit ovat kuitenkin tarinan viestiä tulkiten epäonnistuneet lepyttämään katsojansa ympäri maailmaa, ja siksipä Goddard ja Whedon kysyvätkin apokalyptisella lopetuksellaan, joko olisi aika antaa uusille ideoille mahdollisuus ja raivata vanhat kuluneet pois tieltä.

Kauhuelokuvien kritiikkinä The Cabin in the Woods osoittautuu siis syväluotaavaksi mutta samaan aikaan myös omaperäiseksi, nokkelaksi ja ennen kaikkea pirullisen hauskaksi elokuvaksi. Goddardin ja Whedonin kädenjälki leffassa näkyy kenties vahvimmin siinä, miten Buffyn tavoin älyttömäksi vedetty tarina elää vertauskuvallisuudestaan, sillä sanomaa on kätketty jokaiseen pieneen yksityiskohtaankin. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin elokuvan kritiikki kohdistuu loppujen lopuksi hyvin suppealle alalle yhden genren heikkouksiin, ja olisin mielelläni halunnut nähdä koko kauhufilmien laaduttomuuden ongelman asetettavan osaksi myös suurempaa kontekstia. Elokuva luo kyllä selkeitä rinnastuksia esimerkiksi tosi-tv:seen mutta se jättää suurilta osin vastaamatta siihen, miksi juuri kauhuleffojen alennustila on merkittävä asia, ja onko kyseinen trendi osa jotain laajempaa ilmiötä. Tällaisenaankin The Cabin in the Woods on silti vaikuttava elokuvaelämys, joka loistaa erityisesti kekseliäisyydellään ja verrattomalla huumorillaan.