The Cabin in the Woods

Buffy, vampyyritappajasta tutun parivaljakon, Drew Goddardin ja Joss Whedonin, yhteistuumin työstämä, The Cabin in the Woods hämmentää yhteen ainutlaatuisesti kauhua, satiiria ja komediaa. Teemoiltaan se tuo mieleen Michael Haneken väkivaltaviihdettä kritisoivan Funny Gamesin. Aloituskohtaus on jopa suoranainen silmänisku itävaltalaisohjaajan leffaa kohtaan.

Tapa, jolla Goddardin ja Whedonin tuotos käsittelee sanomaansa, muistuttaa kuitenkin haudanvakavan sijaan ennemmin Scream-koulukunnan kliseille naureskelevaa parodiaa. Kun mukaan napataan vielä The Truman Show'sta orwellilainen isoveli valvoo -meininki sekä lähtöasetelma Evil Deadista, voi popkornia mussuttaessa kerrankin todeta, että tässäpä on elokuva, jonka kaltaiseen en ole ennen törmännyt.

The Cabin in the Woodsin originaali, kiehtova idea sekä ennakoimaton tarina pitävät jännityksen ja mielenkiinnon jatkuvasti yllä. Piristävästi kyseessä on filmi, jota katsoessa ei osaa etukäteen arvata, mitä seuraavaksi juonessa tuleman pitää.

Goddardin ja Whedonin kauhuleffakliseillä leikittely sekä niiden kritisointi toimii loistavasti. Irvailun selkärangaksi muodostuu nerokas asetelma, jossa syrjäisessä mökissä viikonloppuaan viettäviä teinejä tarkkailee heidän tietämättään valvontakeskuksellinen tunteettomia virkamiehiä valmiina tekemään kaikkensa, jotta korpi-idyllin rikkoisi hurmeinen eloonjäämiskamppailu. Tässä tavoitteessaan he menevät jopa niin pitkälle, että altistavat pahaa aavistamattomat marionettinsa erilaisille kaasuille ja kemiallisille yhdisteille muokatakseen näiden käytöstä ja luonnetta haluamanlaisekseen. 

Leffan nuoret eivät pohjimmiltaan noudatakaan kaivattua slasher-filmien vakiovalikoimaa. Testosteronia uhkuva macho paljastuu sosiologian opiskelijaksi, neitsyt on todellisuudessa kaikkea muuta kuin neitsyt, kun taas tyhmä blondi muuttuu tyhmäksi vain erityistujun hiusvärinsä vaikutuksesta.

Elokuvan satiirissa teinejä rutiininomaisesti kontrolloivat kravattikaulat vertautuvat erehtymättömästi laiskoihin leffakäsikirjoittajiin ja -tuottajiin, jotka kynäilevät hahmoistaan ja tarinankäänteistään yleisön odotusten mukaisia. Heidän ja teinien välisessä vastakkainasettelussa korostuu myös nuorten ja aikuisten välinen kuilu. Tarinasta voikin helposti tulkita, miten vanhaa sukupolvea edustava kauhufilmien tuotantoporras käyttää valtaa teini-ikäisiin katsojiin sovittamalla hahmonsa stereotyyppisiin muotteihin.

The Cabin in the Woods huomauttaa lisäksi, miten jatkuvasta demonisoinnista on kehittynyt genren normi. Kuten aina, esiaviollinen seksi on pahasta ja vain kiltit tytöt selviävät. Eräs valvontakeskuksen työntekijöistä jopa toteaa: "Jos he eivät astu rajan yli, heitä ei voi rangaista."

Kontrolloijien välinpitämättömyys uhrejaan kohtaan heijastelee filmissä myös sitä, miten yleisö on totutettu suhtautumaan viihteeseensä. Oli näet kysymys sitten kauhuleffoista tai tosi-tv:stä, fiktiivisiä hahmoja kohtaan ei ole tarkoitus tuntea empatiaa, vaan heidän tehtävänsä on sama kuin juorulehtijulkkiksilla tai muinaisroomalaisilla gladiaattoreilla: luoda katsojille yksinkertaisia stimuloivia ärsykkeitä ja tyydyttää heidän kyltymätön tirkistelynhalunsa.

Etenkin alkupuolellaan elokuva onnistuu vakuuttamaan. Kerronta osoittautuu miellyttävän hienovaraiseksi, sillä katsojaan luotetaan eikä kaikkia tarinan kiemuroita tavuteta juurta jaksain auki. Erityisesti täytyy kiitellä myös muutamia erinomaisia näyttelijävalintoja, sillä Mullan alla -sarjasta tuttua Richard Jenkinsiä osuvampaa irvileukaa tuskin olisi voinut valita verikekkereiden kapellimestariksi, eikä Bradley Whitford hänen aisaparinaan jää juuri kollegansa varjoon.

Kaiken lisäksi The Cabin in the Woods kykenee kliseille naureskellessaankin tarjoamaan tasokkaampaa kauhuviihdettä kuin keskimääräinen jenkkisäikyttely tai sen kymmenen jatko-osaa. Uskovaiset punaniskazombiet ovat ensinnäkin leffan mörköinä kaikessa älyttömyydessään hulvaton idea. Pössyttelevästä Marty-hahmosta saadaan puolestaan kehiteltyä tavanomaista lihamyllyn täytettä sympaattisempi tapaus. Nuorten näyttelijät hoitavat myös osansa yllättävän kyvykkäästi, minkä vuoksi heidän ilkeähköt kuolemansakaan eivät tunnu täydellisen yhdentekeviltä.

Tietyissä kohtauksissa elokuvasta paistaa kuitenkin ohjaajana kokemattoman Goddardin hienoinen kömpelyys, vaikka osan niistä voi hyväksyä vain lähdemateriaalin taidokkaana imitointina. Kun Marty esimerkiksi asettuu nojaamaan pahaa aavistamattomana ikkunaa vasten, läpeensä yllätyksetön hetki on niin venytetty, että lasin läpi murtautuvaa zombia tekisi jo mieli hoputtaa. Tällaiset typerät säikäytykset ovat toisaalta juuri slasher-leffojen vakiokalustoa.

Kaikkia kankeuksia ei silti pysty puolustelemaan pelkiksi genren pöhköyksien tarkkkanäköisiksi alleviivauksiksi. Ryhmän alfauroksen moottoripyöräloikkaa kuilun yli alustetaan esimerkiksi turhan pitkitetyllä jahkailulla, vaikka lopputulos tuskin on epäselvä kenellekään. Ajoitus epäonnistuu myös käänteessä, jossa selviääkin, että Marty on päähenkilötyttö Danan lisäksi toinen henkiinjäänyt. Hetkellä, jolloin paljastuksen tulisi tapahtua, leffa nimittäin vitkuttelee, ja muutamien kriittisten sekuntien aikana koko yllätys kerkeää hukata momenttinsa.

Toisaalta filmiin on eksynyt myös joitain erinomaisiakin kohtauksia. Muun muassa tapa, jolla Danan epätoivoinen henkiinjäämistaistelu korstomaisen zombin kanssa jätetään kylmästi kontrolloijien juhlien taustalle, vangitsee kouriintuntuvasti kaiken sen piittaamattomuuden, millä pahikset suhtautuvat uhreihinsa.

Loppupuolellaan The Cabin in the Woodsin tarinankuljetus alkaa silti hieman takellella, kun punottua vyyhtiä pitäisi lähteä purkamaan. Ensinnäkin hahmot pääsevät kuviosta kärryille turhan helposti, sillä Marty potee kovin sopivasti jo valmiiksi vainoharhaa yhteiskunnan valvovaa silmää kohtaan. Toiseksi filmin viimeisellä kolmanneksella erilaisia ideoita ja tapahtumia tuodaan mukaan tarpeettoman monta lyhyen ajan sisällä, jotta niihin ehdittäisiin todella paneutumaan. Kokonaisuus joudutaan siksi sitomaan kasaan pikaisilla pätkillä selittelydialogia. Haparointia paikkaa onneksi se, että elokuva kykenee pysyttelemään tuoreena ja omaperäisenä loppuunsa saakka.

Iso osa leffan juonen avaamisesta lankeaa Danan hahmolle, jonka tehtävä tarinan loppumetreillä onkin varmistaa, pysyväthän katsojat varmasti vielä tapahtumista kärryillä. Esimerkiksi aiemmin elokuvassa nopeasti ohitettu kohtaus, jossa nuoret itse joutuvat tekemään epäsuoran valinnan heitä metsästämään lähetettävien hirviöiden välillä, annetaan tytölle väkinäisesti puhkiselostettavaksi. Vastaavana yleisön sijaishahmona toimii laitoksessa juuri pestinsä aloittanut vartija, jolle muiden työntekijöiden täytyy vähän väliä tehdä selväksi, mistä kaikessa on kysymys.

Heikoimmat hetkensä The Cabin in the Woods tarjoaa, kun Marty ja Dana viimein kohtaavat kompleksin salaperäisen johtajattaren. Sigourney Weaverin hahmo tuodaan nimittäin tarinaan mukaan aivan sen viime metreillä selittämään alleviivaavien leikkausten kera juurta jaksain kaikki elokuvan vielä epäselväksi jääneet yksityiskohdat. Omituiselta vaikuttaa lisäksi se, miten hahmot eivät hetkeksikään kyseenalaista hänen esittämiään vastauksia. Sitä vastoin Dana luottaa eukon sanomisiin niinkin vahvasti, että on jopa valmis ampumaan ystävänsä niiden pohjalta.

Ristiriitaisia tunteita elokuvan loppupuolella herää myös, kun laitokseen säilötyt hirviöt pääsevät riehumaan vapaalle jalalle koristaen sen käytävät verellä ja suolenpätkillä. Tästä mellastuksesta irtoaa kieltämättä hupia riittämiin mutta samalla hävityksen humoristinen esitystapa vaikuttaa ristiriitaiselta. Tuntuu nimittäin hieman tekopyhältä, että elokuva, joka kritisoi sitä, miten kauhurainojen paperinohuiden hahmojen ainoa tarkoitus on verisillä kuolemillaan tuottaa aivotonta viihdettä yleisölleen, naureskelee tismalleen samanlaiselle brutaalille teurastukselle.

Tilanteeseen ajaudutaan käsikirjoituksen näkökulmasta myös hiukan pakotetusti. Miksi nimittäin Danaa ja Martya lähetetään tappamaan vain yksi sotilas sen sijaan, että laitoksen väki odottaisi rauhassa erikoisryhmän saapuvan paikalle hoitamaan homman varmuudella? Entä kuka riemuidiootti on suunnitellut sankareiden kannalta ällistyttävän kätevän punaisen napin, jota painamalla hirviöt voidaan välittömästi vapauttaa riehumaan ympäri koko kompleksia? Mörköjen mylleryksessä tietokone-efektit vieläpä paistavat paikoittain hiukan tökerösti läpi saaden menon tuntumaan hetkittäin muoviselta ja epäaidolta.

Ei The Cabin in the Woods näistä puutteistaan huolimatta lässähdä silti missään nimessä. Vaikka konsepti teinien uhrauksesta Ctulhu-henkisille, ikiaikaisille pahoille jumalille käydään läpi varsin ohimennen, metatasolla idea on jälleen mainio. Jumalat ovat näet selkeä vertauskuva leffayleisöstä, joka janoaa uhrilahjakseen aina samaa kaavaa noudattavia, tutun turvallisia, jopa rituaalia muistuttavia kauhuelokuvia – tai näin ainakin kyseisten elokuvien tuottajat kuvittelevat. Kliseiset kauhufilmit ovat kuitenkin epäonnistuneet lepyttämään katsojansa ympäri maailmaa, ja siksipä Goddard ja Whedon kysyvät apokalyptisella lopetuksellaan, joko olisi aika antaa uusille ideoille mahdollisuus.

Kauhuelokuvien kritiikkinä The Cabin in the Woods osoittautuu syväluotaavaksi mutta samaan aikaan myös omaperäiseksi, nokkelaksi ja ennen kaikkea pirullisen hauskaksi elokuvaksi. Goddardin ja Whedonin kädenjälki leffassa näkyy kenties vahvimmin siinä, miten Buffyn tavoin älyttömäksi vedetty tarina elää vertauskuvallisuudestaan.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin elokuvan kritiikki kohdistuu loppujen lopuksi hyvin suppeasti yhden genren heikkouksiin ainoastaan sivuten laajempia yhteiskunnallisia teemoja. Elokuva luo kyllä selkeitä rinnastuksia esimerkiksi tosi-tv:seen mutta se jättää suurilta osin vastaamatta siihen, miksi juuri kauhuleffojen alennustila on merkittävä asia. Tällaisenaankin The Cabin in the Woods on silti vaikuttava elokuvaelämys, joka loistaa erityisesti kekseliäisyydellään sekä verrattomalla huumorillaan.