Buffy, vampyyrintappaja – kausi 1

Kuminaamavampyyreja, korniakin kornimpaa käsikirjoitusta sekä hömelöä high school -huumoria – Buffy, vampyyrintappaja tietää, kuinka toivottaa katsojansa tervetulleeksi takaisin 90-luvulle. Olin nähnyt muutaman jakson sarjaa etukäteen, ennen kuin aloin katsoa ensimmäistä kautta alusta asti, joten alkujärkytykseni ei ollut suuri. Silti täytyy ihmetellä, miten tästä sopasta on tarkoitus kehittyä kehujensa veroinen, monien jopa kaikkien aikojen parhaaksi hehkuttama, tv-sarja.

Ensimmäiset jaksot katsottuani olin taipuvainen pitämään Buffya jopa miltei toimivana high school -satiirina. Kaikki elementit osuivat kohdalleen: sarja esittelee heti alusta lähtien joukon nuorten karikatyyrejä, kuten nörttitytön, luuseripojan ja teiniprinsessan. Jokainen lukioklisee käydään läpi kuin listasta yliviivaten.

Vampyyrit ynnä muut mönkiäiset käyvät puolestaan vertauskuvasta lähenevälle aikuisuudelle ja sen mukana saapuville huolille, vastuulle sekä turvattomuuden tunteelle. Valitettavasti sarja ei kuitenkaan ymmärrä ottaa itseään tarpeeksi itseironisesti eikä pitää yliluonnollisuuksia tarpeeksi taka-alalla, että satiiri-illuusiota olisi katsojana mahdollista ylläpitää kovin kauaa.

Toivon kuitenkin, että jatkossa Buffy keskittyy nimenomaan Harry Potter -tyyliseen kasvukertomukseen sekä tavallisiin nuorten ongelmiin, sillä niitä käsitellessään se on ensimmäisellä kaudella parhaimmillaan. Keskivaiheille kautta on eksynyt jopa muutama suhteellisen viihdyttävä jakso, joissa päähenkilöiden väliset suhteet ja persoonallisuus nostetaan keskiöön hupsut mörköjen ollessa vain tekosyy pureutua niihin.

Vaikka päähahmot esiintyvät tässä vaiheessa sarjaa vielä varsin pinnallisina ja yksiulotteisina, näyttelijät saavat hienoisesta kömpelyydestään huolimatta puhallettua heihin sympaattisuutta. Ydinporukasta ainoastaan Xander alkaa käydä kohti kauden loppua ärsyttäväksi toisteisuudessaan.

Päähenkilöt saavat paljon apua myös pikkunäppärästä dialogista, joka vakavassa draamasarjassa sattuisi korviin mutta joka Buffyn kaltaisessa hömpässä istuu hahmojen suuhun ja irrottaa naurunhörähdyksiä. Aloin jopa miettiä, olisiko sarjasta pienellä muokkauksella voinut saada aikaan laadukkaan sitcomin.

Heikoimmillaan dialogikin tyytyy silti vain punnertamaan aidan matalimman kohdan yli repien samalla housunsa seipäisiin. Ajoittain se laantuu nimittäin tuskaisen ennalta arvattavaksi latteuksien vyörytykseksi. Mielenkiintoista on, että dialogin heikot hetket tuntuvat korreloivan pitkälti sen kanssa, kuinka suureen rooliin vampyyrit sekä muut hirvitykset tarinassa päästetään.

Kaiken kaikkiaan Buffyn ensimmäisen kauden suurin vika onkin demoneissa ja paranormaaliuksissa, joita vastaan hahmojen on taisteltava. Kauden pääkonna, Master, on esimerkiksi yksi säälittävimmistä pahisviritelmistä koskaan. Edes muutama hilpeän itsetietoinen vuorosana ei pelasta sitä, että joka kerta hänen ilmestyessään ruudulle olo on kuin lauantaiaamun lastenpiirrettyjä katsellessa.

Jaksot puolestaan esittelevät yleensä viikon mörön, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Nämä ökkömönkiäiset ovat pääsääntöisesti toinen toistaan älyttömämpiä ja haukotuttavampia tapauksia, jotka tuppaavat saamaan aivan liikaa huomiota käsikirjoittajilta.

Kauden loppupuolen jaksot ovatkin äärimmäisen tylsää seurattavaa, sillä niissä hahmot eivät pääse enää parrasvaloihin, vaan aika vietetään erilaisten kummajaisten aiheuttamia turhanpäiväisiä mysteerejä ratkoessa. Todellinen erityismaininta on myönnettävä jaksolle I, Robot... You, Jane, joka on yksinkertaisesti eräs hirveimmistä tv-sarjajaksoista, jonka olen koskaan katsonut. Vastaavaa määrää hatusta kiskottuja juonenkäänteitä sekä puhtaaksi tislattua korniutta pääsee harvoin todistamaan yhden episodin sisälle ahdettuna.

Buffyn ensimmäisen kauden käsikirjoituksen ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu vain yksittäisiin jaksoihin. Tulevaisuutta ajatellen on epäilyttävää, miten kiltisti sanottuna sekavasta alkuasetelmasta onnistutaan väkertämään juoni, joka kantaa koko sarjaa seitsemän kauden ajan.

Buffy ensinnäkin on Tappaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän on ihmiseksi yliluonnollisen vahva ja että hänen täytyy tappaa vampyyrejä, koska johonkin on kaiketi niin kirjoitettu. Giles on puolestaan hänen Valvojansa, mikä tarkoittaa sitä, että hän opastaa Buffya lukemalla demoneista kertovia kirjoja. Ne hän on jostain saanut haltuunsa, kenties jopa maailmanlaajuisen valvojaklubin kautta, joka kuitenkaan ei suostu muuten ojentamaan hänelle auttavaa kättään.

Buffy käy myös koulua, joka sijaitsee Helvetinsuun päällä, minkä vuoksi yliluonnolliset otukset hakeutuvat hänen kotikaupunkiinsa kätevästi hänen listittävikseen. Kaiken tämän perusteella lienee aiheellista kysyä, mietittiinkö tarinan lähtökohtia pidempään kuin kahvipaussin verran.

Viimeisessä episodissa on havaittavissa jo hienoinen siirtyminen kohti vakavampaa draamaa, kun Buffy ja kumppanit voivottelevat kuolemanpelkoaan sekä traumaattisia kokemuksiaan. Harmillisesti tämä tunnelmanmuutos ei oikein toimi, sillä hahmot ovat olleet kaksitoista edellistä jaksoa lähes jatkuvan kuolemanvaaran alaisina samalla, kun ihmisiä on kuolla kupsahdellut ympäriltä hälyttävää tahtia. Kaikkeen tähän on suhtauduttu lähinnä olkia kohauttamalla. 

Siksipä toivonkin hartaasti, että jos sarja aikoo seuraavilla kausilla kehittyä juonivetoisempaan ja draamavetoisempaan suuntaan, se osaisi todella päättää, mitä se haluaa olla. Äärimmäinen hömppä ja vakavuus eivät nimittäin toimi järin sulavasti rinta rinnan.

Ensimmäinen kausi Buffya osoittautui kokonaisuudessaan huonommaksi kuin olin osannut odottaa. Olin kuullut etukäteen alun olevan heikko, mutta kuvittelin saavani enemmän lupausta mahdollisesta huippusarjasta edes yksittäisten elementtien muodossa.

Kauden jälkeen oikeastaan ainoa hyvä kehitettävä piirre sarjassa vaikuttaa olevan sen hahmot. Toivon mukaan he saavat seuraavilla kausilla suurempaa roolia hihityttävien vampyyrien sekä muiden demonitoverusten sijaan. Olen päättänyt katsoa sarjan alusta loppuun laadusta huolimatta, joten ensimmäinen kausi käyköön varsinaiseen pääruokaan virittävästä camp-huumorista.