Fede Alvarezin hittifilmi Don't Breathe osoittautuu odotuksia paremmaksi, osin jopa laadukkaasti tehdyksi trillerin, selviytymiskauhun sekä slasherin sekoitus. Siinä nuoret murtovarkaat joutuvat vastatusten sokean mutta kaikkea muuta kuin avuttoman, taloaan puolustavan veteraanin kanssa. Vaikka elokuvassa onkin tiettyä kauhugenrelle epätavanomaista särmää ja hienovaraisuutta, sen maailmalla osakseen saama hehkutus on siitä huolimatta ylimitoitettua.
Don't Breathen hienoin hetki on sen hyvin häiriinnyttävä ensimmäinen otos. Tämä in medias res -aloitus nostaa mielenkiinnon heti korkealle, mutta samalla se harmillisesti paljastaa, mihin tarina on menossa. Siten mikään myöhemmistä tapahtumista ei tule yllätyksenä.
Puoliväliinsä asti leffa on pätevä jännäri, ja konseptissa on potentiaalia. Sitten ideat alkavat kuitenkin loppua kesken, minkä jälkeen väistämättömät käänteet vain tapahtuvat rutiininomaisesti, jotta tarinassa päästään aloituskohtauksen lähtöasetelmaan.
Elokuva olisi ehdottomasti ollut kiinnostavampi, jos sokea veteraani olisi ollut täysin viaton mutta tunkeutujia kohtaan armoton tappaja. Silloin katsojakin olisi kamppaillut tilanteen moraalisuuden kanssa asettuessaan itsekkäiden päähenkilöiden asemaan ja jännittäessään heidän puolestaan samalla, kun pelottava vanha ukko käyttää lain suomaa mutta eettisesti kyseenalaista oikeutustaan murhata heidät.
Toki tiesin etukäteen, että vanhuksella on jokin synkkä salaisuus, koska kaikki arviot ovat sen etuäteen vink, vink -henkisesti spoilanneet. Tuskinpa se olisi silti jäänyt arvaamatta, sillä niin alleviivatusti leffa zoomailee lukittuun kellarin oveen, tuohon ultimaattiseen kauhukliseeseen.
Sen jälkeen, kun Don't Breathe taantuu kahden murtovarkaan sekä veteraanin kissa ja hiiri -jahdiksi, menosta muodostuu kohtalaisen turhauttavaa. Kaksi keskeisintä hahmoa, Rocky ja Alex eivät ole varsinaisesti tyhmiä, mutta totta kai he jäävät aina kriittisellä hetkellä jahkailemaan, vaikka pakomahdollisuus olisi tarjolla. Siinä vaiheessa, kun Rocky pysähtyy talosta paetessaan huutelemaan takaisin ystävänsä surmanneelle äijänkäppyrälle, olisin repinyt hiuksia päästäni, jos minulla juuri hiuksia olisi.
Rockyn itsetuhoista riskinottohalukkuutta rahojen tähden on myös vaikea pitää uskottavana. Luulisi nuorella äidillä painavan enemmän vaakakupissa se, ettei hän jätä tytärtään orvoksi, kuin tienata riittävästi tuohta muuttoa varten.
Päähahmoja rasittavampaa on se, että veteraani itse on perinteinen Michael Myers -pahis: lähes kuolematon tankki, joka ei välitä käteen kohdistuvasta lekan iskustakaan, ja osuu aina ennalta arvattavasti oikeaan paikaan oikeaan aikaan. Kaikki tarinan toivonpilkahdukset ovat etukäteen ilmiselviä vedätyksiä, joiden kohdalla vain odottaa ukkelin ilmestyvän jälleen jostain ja tekevän murtautujien aikeet tyhjiksi.
Kun pipetillä spermaan uhriensa vaginaan tunkeva vanhus puolestaan väittää, ettei hän ole raiskaaja, se vaikuttaa ennemmin siltä kuin elokuvan tuotantoportaassa olisi säikähdetty nykypäivän #metoo-ilmapiiriä. Sen lisäksi, että ideana kyseisen kaltainen siittäminen on täysin typerä eikä todellakaan toimisi, se tuntuu vain nololta kiertelyltä. Eihän me nyt vaaria sentään penistään laiteta kaivamaan esiin, se olisi mautonta!
Don't Breathen pointti jää varsin hämäräksi. Jotain yhteiskunnallista sävyä voisi hakea parhaat päivänsä nähneestä Detroitista Kaliforniaan muuttoa havittelevasta Rockysta tai rikkaan tytön kidnapanneesta veteraanista, muttei näitä aiheita käsitellä elokuvassa oikein mitenkään. Parhaimmillaan elokuva on toki tehokas kauhujännäri, mutta loppua kohden jännitys vaihtuu turhautumiseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti