Michael Mannin Viimeinen mohikaani on todella kehuttu Hollywoodin seikkailueepos. Minulle jää tosin melkoiseksi mysteeriksi miksi. Kyseessä on ilmeisesti kohtalaisen uskottavaa aikansa historiakuvausta, vaikka iso osa itse tapahtumista on fiktiota. Muuten kyseessä on kuitenkin todella kaavamainen melodramaattinen jenkkispektaakkeli.
Elokuvan suurin vika on siinä, että sen tarina on aivan kuolettavan puhkikaluttu ja hahmot paperinohuita. Daniel Day-Lewisin ja Madeleine Stowen roolihenkilöt voisivat olla nimiltään vaikka Komea heppu ja Nätti nainen, sillä heillä on persoonaa juuri sen verran. Heidän rakkaustarinassaan ei ole mitään, mikä koskettaisi, sillä koko romanssi on vain käsikirjoituksen sanelemaa pintakiiltoa. Simsalabim, ja pääpari rakastuu toisiinsa palavasti, koska he ovat pääpari.
Jokseenkin huvittavaa on myös, että vaikka filmi näennäisesti kertoo mohikaaneista, kaikki alkuperäisasukkaat ovat mitättömissä sivurooleissa pääpahista lukuunottamatta. Sankari on tietysti mohikaaniksi adoptoitu jenkki, kuinkas muutenkaan.
Elokuvaa voi kehua muutamasta komeasta joukkokohtauksesta. Ajoittain toiminta on tosin kömpelöä ja epäuskottavaa. Day-Lewisin esittämän Hawkeye kiväärinkäyttötaidot ovat esimerkiksi suorastaan yliluonnolliset. Lonkalta kahta kivääriä heiluttaen tapetaan tietysti kaksi vastustajaa.
Loppua kohden leffa sentään saa hieman tuulta alleen. Päähenkilön brittikilpakosija kuolee jopa yllättävän jalosti, sillä odotin hänen ja Hawkeyen välille lupailtua dramaattista kaksintaistelua. Filmin soundtrack, joka on ajoittain jopa rasittavan melodramaattinen ja paisutteleva, toimii tarinan huipentavassa montaasissa edukseen.
Viimeinen mohikaani jättää kädenlämpöisen ja yhdentekevän fiiliksen. Elokuva hukkuu minun kirjoissani vastaavien mitäänsanomattomien aikakauden historiallisten Hollywood-paisuttelujen joukkoon Gladiaattorin, Patriootin sekä Viimeisen samurain rinnalle.
Kommentit
Lähetä kommentti