Pulp Fiction

Olen nähnyt Tarantinon kuuluisimman ja kehutun teoksen nuorempana kahdesti, mutta siitä on jo aikaa. Pääsin verestämään muistoja kaveriporukan leffaillassa, jossa Pulp Fiction valikoitui ohjelmanumeroksi. Ja kyllähän elokuva edelleen maistuu kuin maukas hawaijilaisburgeri Spriten kera.

Kaikki tietävät, miksi Pulp Fiction löi aikanaan itsensä läpi mestariteosluokkaan. Naseva paskanjauhantadialogi viihdyttää ja absurdi väkivaltainen tarina tarjoaa joukon arvaamattomia käänteitä. Kronologisen rakenteen rikkominen oli myös jotain rikoselokuvalle poikkeuksellista. Ainoa syy, miksi nämä seikat eivät tunnu enää niin poikkeuksillisilta, on se, että niitä on jäljitelty myöhemmin loputtomiin — myös Tarantinon itsensä toimesta.

Filmin äkkivääriä käänteitä pursuilevat kertomukset tempaavat silti edelleen mukaansa. Vaikka suureellisia monologeja on Tarantinon elokuvissa myöhemmin kuultu jo kyllästymiseen asti, Samuel L. Jackson siteeraamassa Hesekielin kirjaa sykähdyttää edelleen. Vincentin ja Mian keskinäisen illan hillittömyyttä en enää edes muistanut, vaikka tapahtumat olivatkin pääpiirteissään mielessä. Butchin toilailut sentään soittivat kelloja, mutta täysin puskista tuleva episodi panttilainaamon kellarissa häkellyttää edelleen: miten jotain näin älytöntä on edes saatu julkaistua? Sitten on vielä hykerryttävä Marvinin kohtalo, joka ensi kertaa katsoessa säikäytti minulta melkein löysät housuun.

Tarantinon teoksia syytetään usein tyyli ennen tarkoitusta -syndroomasta. Niissä on kuitenkin meneillään usein pinnan alla enemmän, kuin mistä leffat saavat kiitosta. Tämä pätee myös Pulp Fictioniin, jota on mahdollista tulkita useasta eri näkökulmasta. Keskeisimmät teemat elokuvassa ovatkin tekojen sovittaminen ja sattuma.

Avain filmin tulkintaan on sen lopetus. Viimeisessä kohtauksessa Jacksonin näyttelemä Jules päättää siirtyä gangsteritouhuista eläkkeelle koettuaan henkensä säästäneen onnenpotkun — tai ihmeen, kuten hän asian näkee. Aiempia pahoja tekojaan hän pyrkii puolestaan sovittamaan ohjaamalla hömelön ryöväripariskunnan kaidemmalle polulle.

Kaikki hahmot eivät ole yhtä viisaita. John Travoltan esittämä Vincent ei ota omista onnenpotkuistaan vaaria, vaan päätyy lopulta luotien rei'ittämäksi. Bruce Willisin tulkitsema Butch sen sijaan sopii riitansa Marcellus-rikollispomon kanssa. Hän auttaa epäitsekkäästi pinteeseen joutunutta jahtaajaansa, joka vuorostaan antaa pelastajalleen anteeksi.

Elokuvassa sattuma puuttuu jatkuvasti peliin. Tuloksena on aina joko ruumiita tai läheltä piti -tilanteita. Tämä osoittaa, kuinka nuoralla tanssimista leffan hahmojen elämä on. Heidän kohtalonsa on täyttä arpapeliä niin kauan kuin he jatkavat ilman muutosta.

Pulp Fiction kommentoi myös kulttuurimme suhtautumista väkivaltaan. Kun nyrkkeilymatsin voittanut Butch istuu taksiin ja kuulee tappaneensa vastustajansa, naistaksikuski kyselee häneltä viehättyneesti, miltä toisen ihmisen tappaminen tuntuu. Tämä ilmentää sitä, miten teoriassa torjumme väkivallan mutta todellisuudessa se kiehtoo meitä, kuten leffan otsikon mukainen roskaviihdekin osoittaa.

Jules puolestaan kertoo elokuvan lopussa ymmärtävänsä olevan itse pahan puolella mutta yrittävänsä kovasti olla Hesekielin kirjan mukainen paimen, joka varjelee heikkoja. Tämän voi tulkita jopa vertauskuvaksi väkivaltaviihteen vastuusta. Pelkkä siistien vuorosanojen tykittely ei riitä pyssyjen paukuttelun verukkeeksi, vaan fiktion pitää aina loppuviimeksi muistaa velvollisuutensa ja tarjota hyvän paimenen tavoin yleisölle moraalinen kompassi.

Tarantinolle tyypillisesti Pulp Fiction onkin pohjimmiltaan elokuva viihteestä ja popkulttuurista. Tätä vahvistaa filmin otsikon ohella esimerkiksi Vincentin ja Mian illallinen Jack Rabbit Slim'sissä. Ravintola on täytetty 50-luvun Hollywood-tähtien ja -hahmojen imitaattoreilla, ikään kuin hahmot olisivat korostetusti astuneet leffatodellisuuteen.

Ei Pulp Fictionia tarvitse kuitenkaan lukea pintaa syvemmältä sitä arvostaakseen. Tarantino on niin taitava rakentamaan tunnelmaa jokaiseen yksittäiseen kohtaukseen, että Girl, You'll Be A Woman Soon soi päässä vielä seuraavana päivänäkin. Elokuvassa tyyli ei tule ennen tarkoitusta vaan tyyli ja tarkoitus yhdistyvät poikkeuksellisen hienolla tavalla. Siksi kyseessä on todennäköisesti 90-luvun paras rikoselokuva.