Baz Luhrmannin vuoden 2013 The Great Gatsbya pidetään yleisesti heikkona F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin filmatisointina. Leffa onnistuu jotenkin samaan aikaan sekä juoksemaan läpi romaanin tapahtumia liian kiireellisesti että venähtämään kahden tunnin ja 22 minuutin kestossaan reippaasti ylipitkäksi. Elokuva on huomattavan uskollinen lähdemateriaalilleen, jopa rasittavuuteen asti, muttei silti tavoita alkuperäisteoksen sävyä eikä tunnelmaa.
The Great Gatsby -valkokangassovitus kömmähtää parista selkeästä syystä. Ensinnäkin Tobey Maguiren tulkinta Nick Carrawayn kertojahahmosta on pahemman luokan huti. Toiseksi leffan modernilla rapilla, hiphopilla sekä popilla leikittelevä 20-luvun kuvaus, tuntuu tosiasiallisesti enemmän syleilevän pinnallista biletystä kuin kritisoivan sitä romaanin tavoin.
Filmiin on lisätty tarpeeton ja väkinäinen kehyskertomus, jossa alkoholisoitunut Carraway tilittää tuntojaan Gatsby-päähenkilön kohtalosta psykiatrille sekä kirjoittaa kokemuksistaan lopulta kirjan – nimeltään totta kai The Great Gatsby. On vaikea uskoa, ettei Carraway olisi päässyt vuosienkaan jälkeen ylitse elokuvan tapahtumista, joissa hän on pitkälti passiivinen sivustakatsoja.
Maguire itse on puolestaan aivan eksynyt Carrawayn roolissa. Hän esittää hahmoa ennemmin innokkaana nuorena ja naiivina Peter Parkerina, mikä eroaa merkittävästi lähdeteoksen luonteeltaan kypsemmästä, elämää nähneemmästä ja teräväpäisemmästä kertojasta. Tämä tekee hänestä myös yleisön näkökulmahenkilönä huomattavasti vähemmän kiinnostavan.
Carrawayn kertojaääntä hyödynnetään leffassa lisäksi uuvuttavan yliselittelevästi. Kirjasta ängätään hahmolta mukaan niin monta lainausta kuin vain suinkin mahdollista. Elokuvallisten keinojen sallima hienovaraisuus loistaa tyystin poissaolollaan, kun jokainen yksityiskohta lusikoidaan väkisin katsojan kurkusta alas.
Nykypäivän musiikin sekoittaminen jazz-aikakauteen on Luhrmannin sovituksen selkein oivallus, mutta se ei tuo kokonaisuuteen kummoisesti lisää. Lana Del Reyn teemabiisi sentään tarttuu vastustamattomasti päähän.
Jälkikäteisesti filmin kuvaamien överien pippaloiden voisi katsoa rinnastavan 2010- ja 1920-luvut keskenään piittaamattoman bailaamisen sekä idioluution aikakausina, jossa tavallisten tallaajien ja rikkaiden välinen kuilu kasvaa ennen maailmaa ravisuttavia kriisejä. Näin enteellisenä elokuvaa on kuitenkaan vaikeaa pitää, minkä vuoksi sen näkemys tuntuu sen sijaan vain pintakiillolta, jolla 20-luvusta saadaan vetoava nykykatsojalle. Party like Gatsby -bileet osoittavat, mikä on leffan todellinen perintö.
Erottuvaa Luhrmannin visiossa on myös sen ulkoasu. Fitzgerald käyttää hänkin tekstissään mielikuvitusta esimerkiksi fiktiivisten West ja East Eggin -kaupunginosien sekä Queensin tuhkalaakson kohdalla. Filmisovitus sen sijaan vääntää fantasiaruuvin kaakkoon ja ehostaa CGI:n voimin New Yorkista sekä Long Islandista suorastaan sadunomaisia paikkoja. En sano, että lähestymistapa on väärä, mutta joissain valinnoissa ammutaan yli: esimerkiksi Gatsbyn linnaksi paisunut kartano on naurettava. Vaikka 3D puolestaan oli elokuvassa iso juttu aikanaan, nykyään sitä muistelee tuskin kukaan.
Alkupuolellaan The Great Gatsby on leikattu kuin loputon montaasi tai musiikkivideo, mikä tekee leffasta turhauttavan levottoman. Keskivaiheillaan filmi sentään rauhoittuu hieman, kun elämänsä rakkautta jahdanneen Gatsbyn, Carrawayn serkun Daisyn sekä tämän aviomiehen Buchananin kolmiodraama nousee tarinan keskiöön.
Elokuvan jälkimmäinen puolisko onkin ensimmäistä onnistuneempi, pitkälti vahvan alkuperäistekstin ansiosta. Ainoastaan kirjaa suoraviivaisempi Gatsbyn räjähtäminen Buchananille on filmin merkittävä oma lisäys. Se toimii yllättävän hyvin selittämään Daisyn suhtautumisen muutosta päähenkilöä kohtaan.
Leonardo DiCaprion, Joel Edgertonin sekä Carey Mulliganin roolisuoritukset kannattelevat myös leffaa. DiCaprio on pääosassa uskottava Gatsby, Edgerton hoitaa antagonistin roolin vakuuttavasti ilman ylilyöntejä, kun taas Mulligan tekee paljon verrattain ohuella materiaalilla.
Loppupuolella elokuva äityy perinteiseksi Hollywood-melodraamaksi. Pelkkä traaginen lopetus ei itsessään riitä Luhrmannille, vaan sitä alleviivataan koomisuuteen asti Gatsbyn tuijottaessa kuolemansa hetkellä vastarannan laiturin vihreää valoa, joka on jo pitkään symboloinut hänelle tavoittamatonta Daisy-rakastaan.
Vajaan parisataasivuisen The Great Gatsbyn klassikkotarinan luulisi tarjoavan filmisovitukselle lähdeteoksen, jonka sovitusta on vaikea möhliä. Niin vain kuitenkin 2013 vuoden elokuvaversio onnistuu hukkaamaan valtaosan Fitzgeraldin romaanin viehätyksestä. On pitkälti kirjan ansiota, että leffanäkemyksen jaksaa katsoa ylipäänsä loppuun asti. Luhrmannin ohjaustyön suurin lahja ihmiskunnalle onkin epäilemättä kuolematon meemiotos DiCapriosta samppanjalasi kädessään.
Kommentit
Lähetä kommentti