On vaikeaa keksiä ajankohtaisempaa aihetta elokuvalle kuin Donald Trump. The Last of Us -jaksojakin ohjanneen iranilais-tanskalaisen Ali Abbasin The Apprentice ilmestyi juuri ennen marraskuun vaaleja ja seuraa Yhdysvaltain presidentin nousua kiinteistömogulina 70- ja 80-lukujen New Yorkissa. Kohua herättänyt indie-leffa viittaa otsikollaan Trumpin juontamaan, Suomessa paremmin Diiliinä tunnettuun tosi-tv-ohjelmaan. Se on henkilökuva maapallon tämän hetken merkittävimmästä miehestä – kaikessa pahassa.
The Apprentice on siitä fiksu biografiafilmi, ettei se yritäkään mahduttaa koko päähenkilönsä elämää yhteen elokuvaan. Sen sijaan se keskittyy erityisesti Trumpin ja hänen mentorinsa, lakimies Roy Cohnin suhteeseen. Röyhkeä ja sisältä mätä Cohn tunnistaa kunnianhimoisessa Trumpissa jotain itsestään, ja ottaa nuoren miehen siipiensä suojaan. Samalla hän tulee luoneeksi erehdyksessä itseäänkin kammottavamman hirviön.
Keskeisessä roolissa elokuvassa ovat Cohnin kolme sääntöä, jotka kuuluvat seuraavasti:
- Hyökkää, hyökkää, hyökkää!
- Älä myönnä mitään, kiellä kaikki.
- Riippumatta mitä tapahtuu, esitä voittaneesi. Älä koskaan myönnä tappiota.
Se, että Cohnin säännöt myös toimivat, on osoitus siitä, millaiseen moraalittomuuteen ja häikäilemättömyyteen yhteiskunta pahimpia opportunistejaan insentivoi. Cohnin ja Trumpin menestystarinat ovat eräänlaisia amerikkalaisen unelman perversioita, jossa huipulle noustaan keinoja kaihatamatta. Parivaljakko ei eroakaan esimerkiksi Martin Scorsesen kuvaamista rikollispomoista kuin siinä, etteivät he suoranaisesti murhaa ketään. Molemmat myös kokevat puolustavansa Amerikkaa, mutta se on lähinnä tekosyy, jolla he perustelevat omaa periaatteettomuuttaan.
The Apprentice ei kuitenkaan esitä henkilöitään yksiulotteisen pahoina. He selvästi ovat kykeneväisiä kokemaan tunteita, jopa muita ihmisiä kohtaan. Trump esimerkiksi suree elokuvassa veljensä kuolemaa, ja Cohn puolestaan oppipoikansa petturuutta. Kaksikko kuitenkin tukahduttaa kaiken emotionaalisen elämästään ja hukuttaa ikävät tunteet pinnallisten menestyksen symbolien alle. He ovat pohjimmiltaan karmivia, käveleviä ihmistyhjiöitä.
Kenties leffan kuvaus antisankareistaan on jopa lempeämpi kuin he ansaitsisivat. En yllättyisi, jos molempien narsismi olisi tosielämässä huomattavasti pahempaa, julmempaa ja sietämättömämpää kuin filmillä nähdään. Sentään Trump esitetään juuri niin epäpätevänä bisnesmiehenä kuin hän oikeastikin on, jolla on lähinnä isoja huonoja ideoita sekä nolla ihmistä ympärillä hillitsemässä niitä.
Pääosaa esittävässä Sebastian Stanissa on paljon nuoren Trumpin olemusta. Tulevalle presidentille tutut maneerit ovat hänen roolisuorituksessaan havaittavissa, mutta ne ovat totuttua hillitympiä ja puskevat kunnolla pintaan vasta elokuvan edetessä. Tämä lienee tietoinen ratkaisu, koska mitä aikakauden arkistomateriaalista voi päätellä, nuoren Trumpin elekieli ei ollut tosimaailmassakaan yhtä räiskyvää kuin nykyisin.
Koska Trump on jo suorastaan ikoninen hahmo sekä itsensä karikatyyri, pieniin poikkeavuuksiin näyttelijän ja aidon asian välillä kiinnittää silti huomiota. Stanin äänenkäytössä on esimerkiksi eroja suhteessa esikuvaan. Siksi välillä tuntuu kuin katsoisi elokuvaa vain jostakusta geneerisestä 80-luvun nousukasmulkvistista. Eräs puoli jää myös uupumaan Stanin tulkinnasta ja se on Trumpin kyky hurmata karismallaan.
Jeremy Strong vetää puolestaan leffan vakuuttavimman suorituksen, sillä hän on kuin ilmetty Cohn. Succession-sarjasta tuttu näyttelijä saa tehtailtua hahmoonsa kiitettävää syvyyttä ja traagisuutta.
The Apprentice perustuu käsikirjoittajansa, journalisti Gabriel Shermanin perusteelliseen taustatutkimukseen. Se on siten historiallisesti kohtalaisen tarkka, vaikka pitääkin sisällään dramatisoituja kohtauksia ja luottaa osin vahvistamattomiin väittämiin.
Esimerkiksi Trumpin päänahankiristysoperaatio sekä kohtaus, jossa hän raiskaa ensimmäisen vaimonsa, Ivanan, pohjaavat jälkimmäisen kertomaan. Raiskaussyytöksen Ivana on kuitenkin vetänyt myöhemmin takaisin. Rasvaimusta on puolestaan spekuloinut Fire and Fury: Inside the Trump White House -teoksen kirjoittanut Michael Wolff anonyymiin lähteisiin nojaten. Koska kyseessä on Trump, nämä paljastukset on silti helpompi uskoa todeksi kuin epätodeksi.
Elokuva on hyvin aikakautensa näköinen, sillä sen rakeinen ulkoasu jäljittelee 70- ja 80-lukujen kuvaformaatteja sekä värimaailmaa. Leffan ääniraita on myös svengaava: mukana on aikakauden musiikkia, kuten Pet Shop Boysia, mutta myös filmin omat sävellykset nousevat positiivisesti esiin
Abbasin henkilökuva jäi ikävä kyllä ainoastaan varoitukseksi, joka kaikui kuuroille korville. Kenestäkään ei ole toistaiseksi ollut pysäyttämään Cohnin koulimaa saatanaa. Nyt valitettavasti koko maailma saa nauttia jo toistamiseen tästä Trumpin vetämästä kaikkien aikojen tosi-tv:stä, johon jokainen meistä osallistuu, halusi tai ei. Kiitoksia jenkit, kiitoksia Amerikka!
Kommentit
Lähetä kommentti