Alice Walkerin moderni klassikkoromaani, Häivähdys purppuraa, on silmissäni ristiriitainen teos. Kirjan ensimmäinen puolisko on hätkähdyttävän rujo ja vangitseva kuvaus mustien naisten kohtaamasta todellisuudesta 1900-luvun alkupuolen eteläisessä USA:ssa. Sen jälkimmäinen puolisko taas on kuin pitkitetty onnellinen epilogi, joka kärsii kömpelöstä Afrikka-kuvauksesta ja jossa kaikki kääntyy epäuskottavasti parhain päin. Steven Spielbergin samanniminen vuoden 1985 ohjaustyö on jotakuinkin paras mahdollinen elokuvasovitus, jonka lähdemateriaalista voi saada aikaan.
Yllättävästi Spielbergin filmatisointi ei juurikaan kavahda lähdemateriaalinsa julmuutta. Whoopi Goldbergin näyttelemä päähenkilö Celie joutuu heti alussa isäpuolensa raiskaamaksi, ja hänen lapsensa ryöstetään hänen käsistään muiden kasvatettavaksi. Sen jälkeen hänet luovutetaan vaimoksi Danny Gloverin esittämälle Albertille, joka kohtelee häntä kuin piikaa ja raiskaa hänet toistuvasti.
Leffaversiointi ei kuitenkaan ryve kurjuudessa, vaan löytää romaanin tematiikan mukaisesti valonpilkahduksia lohduttomimpinakin hetkinä. Spielbergiläinen sentimentaalisuus ja lämminhenkinen huumori tasapainottavat tällä kertaa sopivasti synkkää aihepiiriä. Mitä sitten, jos Albertin katoilta rysähtelevä hömelö Harpo-poika tai autollaan holtittomasti kaahaileva valkoihoinen Millie-rouva ovat aika nopeasti vanhenevia vitsejä? Ja entä sitten, jos Celien ja hänen sisarensa, Nettien, erottamatonta suhdetta alleviivataan paksulla tussilla heidän läpsytellessään käsiään yhteen ja hokiessaan, kuinka kirjaimellisen erottamattomia he ovat?
Elokuvasovituksella on käynyt uskomattoman hyvä tuuri roolituksensa suhteen, sillä jokaiseen osaan on löydetty täydellinen nappiosuma. Whoopi Goldberg on kuin ilmetty kirjan vaatimaton ja passiivinen Celie, joka häpeilee ulkonäköään ja vetäytyy taustalle. Danny Glover puolestaan tulkitsee Albertia mainiosti, sillä hän ei ole vain kirjan äkäinen murjottaja, vaan maireasti hymyilevä, äänekäs hölmöläinen, jonka silkka suuri raami tuntuu silti uhkaavalta. Elämänsä roolisuorituksen tekee kuitenkin Oscar-ehdokkuuden leffasta pokannut Oprah Winfrey, joka loistaa romaanin mielenkiintoisimpana hahmona, tukevana mutta alistumattomana Sophiena.
Sophielle valikoituvat koko filmin parhaat hetket. Hänen tasaveroinen tappelunsa miehensä Harpon kanssa on samalla sekä surkuhupaisaa että traaginen osoitus patriarkaalisen yhteiskunnan ihmissuhteita tuhoavasta vaikutuksesta. Myöhemmin hän antaa siekailematta köniin myös muun muassa Harpon uudelle rakastajalle sekä kaupungin pormestarille.
Vaikka valkoisten Sophieen kohdistama väkivalta on ainoa yksityiskohta, jota leffa hiukan siloittelee alkuperäisteokseen nähden, hahmolle on varattu silti elokuvan koskettavin kohtaus. Vapauduttuaan vankilasta ja tehtyään vuosia pakkotyötä hän saa viimein nähdä perheensä muttei tunnista enää lapsiaan.
Häivähdys purppuraa -valkokangassovitus imaisee mukaansa myös näyttävän visuaalisen ilmeensä ansiosta. Aidot lavasteet, lämminsävyinen luonnonvalaistus, rikkaat värit ja komeat maalaismaisemat tukevat kaikki tarinan sanomaa elämän kauneudesta koettelemusten keskellä. Mieleen painuvat erityisesti upeat otokset Pohjois-Carolinan auringonlaskuista. Lisäksi maskeeraukselle täytyy antaa kehut, sillä filmin hahmot ikääntyvät luontevasti.
Filmin kuvakieli on yhtä aikaa kikkailematonta ja kekseliästä. Match cut -leikkaukset, rajauksen ulkopuolelta äkisti kuvaan ilmestyvät objektit sekä kahden aikatason välillä liikkuvat montaasimaiset kohtaukset, kaikki sulautuvat saumattomasti osaksi kokonaisuutta vetämättä liikaa huomiota itseensä.
Spielbergin paras ratkaisu on lähdemateriaalia sovittaessa ollut tiivistää romaanin jälkimmäinen puolisko. Hän on epäilemättä havainnut, että kahden sisaruksen tarinasta Celien on sekä kiinnostavampi että vahvempi. Nettien seikkailut Afrikassa fiktiivisen Olinka-heimon parissa käydään läpi kuin ohimennen. Tästä huolimatta elokuvalle kertyy pituutta kaksi ja puoli tuntia.
Yllättävästi Spielbergin näkemys ei sorru samanlaiseen pateettisuuteen kuin alkuperäisteos. Vaikken edelleenkään usko, että Celie selviäisi lopun kapinoinnistaan Albertia vastaan ilman selkäsaunaa, muutoin leffa välttää hyvän mielen käänteiden pursuamisen yli äyräiden. Se ei ensinnäkään käsittele Nettien henkiin jäämistä minään suurena yllätyksenä toisin kuin kirja. Toiseksi Celien auvoinen elämä rakastajansa Shugin kanssa jää paljon romaania pienemmälle huomiolle, koska lesboromanssin painoarvoa on filmissä häivytetty. Isäraiskaajan paljastuminen isäpuoleksi on tosin edelleen turha käänne, mutta nyt se paljastuu ikään kuin ohimennen ilman suurta numeroa.
Leffa keskittyy korostamaan kirjaa enemmän sitä, miten myös sortajat voivat katkaista oppression perinteen harjoittamalla empatiaa. Shugin isän anteeksianto tyttärelleen sekä Albertin katumus osoittavat että ihmisten on mahdollista nousta oppimiensa syrjivien asenteiden sekä systeemisen käytöksen yläpuolelle. Albertin isä puolestaa korostaa hahmona sitä, miten patriarkaalinen miehen malli periytyy sukupolvelta toiselle vanhempien sosiaalisen paineen vuoksi.
Vaikka Albert on tarinan antagonisti, hänetkin kuvataan inhimillisenä yksilönä, joka ei ole syntyjään paha. Toisin kuin romaanissa, Albert tekee lopussa ensimmäisen elämänsä hyvän teon: hän saattaa Celien ja Nettien yhteen näiden koskaan siitä tietämättä.
Toisena ääneensanomattomana teemana elokuvassa kulkee se, miten jopa syrjityn vähemmistön sisällä ihmiset alistavat toisiaan. Vaikka valkoiset kohtelevat leffassa mustia edelleen kuin toisen luokan kansalaisia ja riistävät heitä niin Amerikassa kuin Afrikassakin, aina löytyy musta, joka on valmis tekemään valkoisen miehen työn hänen puolestaan. Samoin kuin aina löytyy mies, joka on valmis tyrannisoimaan vaimoaan ja lapsiaan. Tämä sama teema painottui romaanissa vahvasti, mutta filmi käsittelee sitä vaivihkaisemmin.
Spielbergin Häivähdys purppuraa -versiointi on siitä harvinaisen onnistunut klassikkoromaanisovitus, että se parantaa tuntuvasti alkuperäisteoksesta. Elokuva keskittyy siihen osaan tarinaa, joka kirjassa toimii, ja jättää heikoimman materiaalin pienempään rooliin. Yllättävästi se tuntuu myös sanomaltaan vähemmän epärealistiselta voimaantumisfantasialta ja käsittelee aihettaan tasapainoisemmin. Seurauksena sen näkemys on kahdesta versiosta huomattavasti tyydyttävämpi.
Kommentit
Lähetä kommentti