Sisu

Olen nähnyt Jalmari Helanderin ohjaamista ja käsikirjoittamista filmeistä aikoinaan mustan joulupukkikomedian, Rare Exportsin. Leffaa edeltäneet lyhärit olivat mainioita, mutta idea metsästettävästä, murhanhimoisesta joulupukista ei kantanut kokonaista elokuvaa. Natsiturpakäräjiä tarjoileva Sisu on sen sijaan saanut paljon huomiota maailmallakin. Täytin vihdoin isänmaallisen velvollisuuteni ja laitoin tämän kehutun sinivalkoisen toimintarainan Netflixistä tulille.

Nykymaailmassa kaipaa jo vanhaa kunnon meininkiä, kun natsit olivat itsestään selviä pahiksia ja niille annettiin armotta pataan. Sisu tuntuu tänä päivänä nimittäin miltei poliittiselta kannanotolta. Kun vuonna 1942 sotaveteraani Aatami Korpi löytää Lapista kultaa mutta joutuu kotimatkallaan saksalaisten häiriköimäksi, tulee pahaa aavistamattomille kansallissosialisteille pian Mutteria ikävä.

Toisaalta kenties myös olemme tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa juuri siksi, että Sisun kaltaiset elokuvat ovat esittäneet natsit vuosikymmeniä yksinomaan virnuilevina siviilejä raiskaavina ja murhaavina karikatyyreina, jotka ampuvat omiaankin mitä pienemmistä syistä. Silloin on helppo todeta, etteihän se tuokaan nykypäivän autoritäärisiä pyrkimyksiä osoittava populisti mikään natsi nyt sentään ole, herranjestas. Ei se edes marssi rivissä, pukeudu pitkään mustaan nahkatakkiin, kaasuta juutalaisia tai tervehdi käsi ojossa – tai no vahingossa korkeintaan!

Sitä hämmästelen väistämättä Sisussa, että natsien kieleksi on valittu englanti saksan sijaan. Olihan saksa 1940-luvulla kaikkein suosituin vieras kieli suomalaistenkin keskuudessa. Ymmärrän toki, että elokuvalla on tähdätty jenkkimarkkinoille, mutta koska puhe on niin pienessä roolissa elokuvaa, tokkopa tollot amerikkalaisetkaan olisivat häiriintyneet Scheißesta fuckin sijaan.

Suomalaisille Sisu on puolestaan tietyllä tapaa patrioottinen elokuva. Se nimittäin messuaa otsikkonsa mukaista, kansallistunteellemmekin olennaista käsitettä, ja levittää tietämystä siitä myös ulkomaisille. Kun on hankalaa, niin helpolla ei luovuteta, perkele!

Sisun kaksi ensimmäistä toimintakohtausta lupaavat paljon. Ne ovat sekä nokkelia, sisäisesti uskottavia että hauskoja. Ensimmäinen on koreografioitu komeasti, kun ikämies-Aatami ottaa puukon kanssa luulot pois epäonnisilta vastustajiltaan. Toisessa käytetään luovasti maamiinoja.

Leffa tekee alkupuolellaan myös vaikutuksen kuvastollaan. Lapin karut maisemat sopivat hienosti modernin westernin miljööksi. Kohtausta, jossa tankki ampuu kohti hevosta, piti hetken jopa ihmetellä, miten kummassa se on kuvattu.

Kuitenkin siitä eteenpäin, kun päähenkilö selviää veden alla hörppäämällä happea saksalaisen auki viilletystä kurkusta, alkaa elokuvan alamäki. Ymmärrän, että filmin on tarkoitus olla aivotonta sarjakuvamaista toimintaa, mutta kaikki etäinenkin järjen hiven viskataan ulos ikkunasta. Aatamista tehdään hahmona käytännössä kuolematon, mikä ei ole ollenkaan kiinnostavaa.

Eikä leffa loppujen lopuksi vaikuta kertovan niinkään sisusta. Ainakaan minä en käsitä sisuna päähahmon loputonta tuuria, hölmöjä vastustajia sekä Marvel-supersankarin kestävyyttä ja ninjailukykyjä, jotka pelastavat hänet paljon useammin pinteestä kuin sinnikkyys.

Koska sankarin selviäminen ei riipu oveluudesta tai periksiantamattomuudesta, tapahtumista katoaa myös jännite. Aatami voi vaikka tippua lentokoneen mukana taivaalta ja kömpiä yhtenä kappaleena ylös. Mikään ei voi häntä vahingoittaa eikä käsikirjoituksen tarvitse osoittaa tippaakaan oivaltavuutta. Indiana Jonesista otetaan paljon innoitusta, mutta samalla olisi voitu kyllä ottaa mallia myös kyseisten filmien kekseliäisyydestä.

Puolenvälinsä jälkeen elokuva tyytyykin apinoimaan lähinnä itseään parempia. Natsikaravaanin hoitelu imitoi Kadonneen aarteen metsästäjiä pienellä ripauksella Viimeistä ristiretkeä. Lopun nyrkkitappelu lentokoneessa on taas umpikulunut toimintaleffahuipennus, joka on kertausta muun muassa Air Force Onesta ja James Bondeista.

Hiljainen sankari on puolestaan toimintaleffalle sinänsä mukiinmenevä idea. Koska Aatami on hahmona voittamaton, hiljaisuus tekee kuitenkin hänestä entistä etäisemmän ja vaikeasti kannustettavamman. Katsojan pitäisi voida samaistua häneen vähintään hänen neuvokkuutensa myötä, mikä ei toteudu.

Sisun vähä dialogi on tosin niin kömpelöä, että hiljaisuudesta on enimmäkseen vain kiitollinen. Aino-naisen monologi latistuu esimerkiksi noloksi kovanaamaisten palopuheiden kliseekokoelmaksi. Naishahmot tuntuvat ylipäänsä filmiin poikkeuksellisen väkinäisesti päälleliimatuilta.

Elokuvan huumori onnistuu sentään hetkittäin naurattamaan. Esimerkiksi pahiksen viimeiset sanat sekä sankarin ainoat ja ensimmäiset irroittivat minusta hörähdyksen. Leffan keltatekstiset, Tarantinolle hattua nostavat luvut taas vaikuttavat aluksi umpitarpeettomilta, mutta viimeisen nimi antaa niille oikeutuksen: Tupenrapinat.

Enempikään huumori ei olisi silti haitannut. Erityisesti jäin kaipaamaan fyysistä komediaa. Sen osalta filmi olisi voinut katsoa juurikin Indiana Joneseista mallia.

Sisua on ylistetty kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi toimintaelokuvaksi, mikä voi hyvin pitää kehuna paikkansa. Se ei ole toisaalta myöskään paljoa sanottu. Kiitän leffaa napakasta puolentoistatunnin kestosta, mutta totean, ettei pelkkä överi natsien kurmotus tee vielä Lapin kesää. Jatko-osan jätän hyvällä omatunnolla väliin.