Speak No Evil (2022)

En ole vähään aikaan turhautunut yhtä paljon elokuvalle kuin tanskalaisohjaaja-käsikirjoittaja Christian Tafdrupin Speak No Evilille. Se on loputtoman ennalta arvattava, satiirin varjolla läpinäkyvän manipulatiivinen elokuva, jonka sanoma vaikuttaa silmääni vähintäänkin epäilyttävältä.

Kieltämättä Speak No Evilin juoneen tiivistyy vahvasti keskiluokkainen kauhu. Tanskalaiset Bjørn, Louise ja heidän lapsensa Agnes tapaavat Italian lomalla mukavan oloisen alankomaalaisperheen. Kun kolmikko on palannut kotiin, uudet hyvänpäiväntuttavuudet kutsuvat heidät viikonloppulomalle luokseen Hollannin maaseudulle. “Hyi, apua!” huutaa sisäinen introverttini. Mitään veritekoja ei edes kaivata.

Tanskalaispäähenkilöt päättävät silti pienen mietinnän jälkeen pakata matkalaukut ja suostua kutsuun. Eikö olisi sitä paitsi epäkohteliasta sanoa ei? Hollantiinhan pääsee lentämättäkin, niin reissun ei tarvitse edes rasittaa luontoa.

Paikan päällä kuitenkin sosiaalisesti vaivaannuttavat tilanteet kasaantuvat, kuten arvata saattaa. Aluksi kyse ei ole mistään kummallisesta, vain pieniä epämukavia tilanteita, jotka aiheuttavat jännitettä. Agnesille on varattu paikka lattialta toisesta huoneesta, jossa hollantilaisperheen poika nukkuu mukavasti sängyssä. Perheenisä, Patrick, ei tunnu mitenkään saavan kalloonsa, että Louise on vegetaristi. Yhteisellä illallisella isäntäpariskunta puolestaan nuoleskelee toisiaan himokkaasti, minkä jälkeen ravintolasta sompaillaan rattijuopuneena kotiin.

Vain äänimaailma enteilee, että katsojan sopii edes odottaa kauhua. Jos siis unohdamme peruskliseet: perheen poika, Abel, on todella outo, ja pihan ulkorakennus vaikuttaa jotenkin kummalliselta.

Pitkään Speak No Evil onnistuu pitämään asetelmansa todentuntuisina. Louise kokee olonsa kiusaantuneeksi, mutta uskaltaa harvoin sanoa ajatuksiaan suoraan ääneen. Bjørn taas on omienkin sanojensa mukaan skandinaavina poliittisesti umpikorrekti, eikä hän viitsi laittaa oikein mihinkään vastaan. Katsoja joutuu kiemurtelemaan tapahtumia seuratessaan.

Siinä vaiheessa, kun Louise usuttaa perheen lähtemään keskellä yötä, mutta Agnesin pehmolelu näyttää unohtuneen matkasta, tekee jo mieli huutaa hahmoille: “Ette perkele palaa takaisin!” Mutta koska kyseessä on kauhuelokuva, totta kai he palaavat. Ratkaisu on silti edelleen ymmärrettävä. Leffa implikoi nimittäin vahvasti, että Bjørn on minuutensa tukahduttanut kaappihomo, joka on hieman pihkassa Patrickiin.

Speak No Evilissä olisi potentiaalia ovelaan satiiriin, jossa käännetään avuttomien kauhuelokuvapäähahmojen klisee ympäri. Hahmot ovatkin tällä kertaa tarkoituksella passiivisia, minkä vuoksi he joutuvat väistämättä ilmiselvien kauhuleffapahisten uhreiksi.

Leffan ideana on tietysti piikitellä länsieurooppalaista ylikorrektiutta sekä tanskalaista luonteenlaatua. Se myös näyttää, miten liika kohteliaisuus, kyvyttömyys asettaa rajoja sekä taitamattomuus nousta sosiaalisen epämukavuuden yläpuolelle altistaa pohjattomalle hyväksikäytölle. Teeman tekee hyvin ajankohtaiseksi esimerkiksi länsimaisten poliitikkojen vässykkämäinen suhtautuminen Trumpin ja Putinin kaltaisiin koulukiusaajiin.

Jotta temppu toimisi, hahmojen käytöksen pitäisi vain tuntua uskottavalta ja jollain tasolla samaistuttavalta. Taitava satiiri tekisi henkilöidensä alistuvasta käytöksestä tunnistettavaa. Se saisi myös parhaimmillaan yleisönsä pohtimaan, saattavatko he itse olla taipuvaisia vastaavanlaiseen selkärangattomuuteen jossain elämäntilanteessa.

Kauhuelokuville tyypillisenä kompastuskivenä elokuvan viimeinen kolmannes valitettavasti lässähtää, kun hahmojen tapaa reagoida asioihin ei voi enää ottaa todesta. Jo aiemmin filmi on sortunut genren kliseeseen, jossa päähenkilöt eivät sano toisilleen asioita ääneen silloin, kun todella pitäisi. Sen pystyy silti katsomaan tiettyyn pisteeseen asti läpi sormien.

Siinä vaiheessa leffa menettää kuitenkin otteensa, kun Patrick alkaa uudelleen epämiellyttäväksi ja kiusaa julmasti poikaansa – mutta Bjørn ja Louise päättävät siitä huolimatta jäädä vielä yhdeksi yöksi! Tämä ei ole edes elokuvan sisällä johdonmukaista, sillä Louise on jo kertaalleen ollut valmis lähtemään paikalta paljon pienemmästä syystä.

Eikä epäjohdonmukaisuus lopu tähän. Kun Bjørn löytää Abelin kuolleena uima-altaasta sekä piharakennuksesta pahaenteisiä viitteitä siihen, ettei taloon kutsutuille vieraille käy hyvin, hän ei suinkaan soita ensitöikseen poliiseja paikalle tai kerro asiasta vaimolleen. Ei, kaikessa hiljaisuudessa hän nappaa perheensä autoon ja karauttaa tietysti menopelin kiinni mutaan.

Loppua kohden hahmot muuttuvat suorastaan naurettavan aloitekyvyttömiksi. He eivät yritä millään tavalla laittaa kahdelle vastustajalleen hanttiin, vaikka näillä on aseenaan vain pienet puutarhasakset. Sen sijaan he hyväksyvät kylmän tyynesti, että heidän lapsensa pahoinpidellään raa’asti ja viedään heidän käsistään, minkä jälkeen heidät talutetaan tapettavaksi.

Onko syynä shokki vai vain jatke loputtomalle sosiaaliselle jäätymiselle? En tiedä, mutta lapsensa pulaan jättävää, toimintakyvytöntä Bjørnia ja Louisea on hankala myötäelää tai sympatisoida. Enkä usko, että on edes tarkoitus. Kun Bjørn kysyy Patrickilta, miksi he tekevät niin kuin tekevät, mies vastaa painokkaasti: “Koska annoitte meidän.”

Kärjistäminen ja liioittelu ovat toki tavanomaisia satiirin keinoja, joilla loppuratkaisua voi perustella. Kun päähenkilöistä tehdään totaalisia elämänhaluttomia lapasia, se ei kuitenkaan tunnu enää järin puhuttelevalta. Sen sijaan, että kuvaus tekisi vaikutuksen yleisinhimillisyydellään, se sotii kokemusmaailmaa vastaan. Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että juuri kukaan käyttäytyisi yhtä flegmaattisesti kuin Bjørn ja Louise yhtä vähällä painostuksella, kun kyseessä on oman puolison ja lapsen henki.

Toki elokuvaa voi puolustaa myös sillä perusteella, ettei se yritäkään tehdä päähenkilöiden toiminnasta yleismaailmallisesti samaistuttavaa vaan pikemminkin varoittavan esimerkin. Tällöin ironialla pitäisi tosin olla sellainen kohde, joka oikeuttaa surkeisiin reppanoihin kohdistuvan sadismin. Pohjoismainen korrektius tuntuu loppujen lopuksi aiheena varsin ohuelta.

Jos hahmojen saamattomuus edes äityisi niin absurdiksi, että lopetus selkeästi irtoaisi aiemmasta realistisesta psykologisesta viitekehyksestä, loppuratkaisu olisi takuulla helpompi hyväksyä. Tällaisenaan käsikirjoitus tuntuu runnovan sanomaansa mekaanisesti piittaamatta siitä, noudattaako hahmojen käytös tarinan aiempaa logiikkaa.

Kun marionetin narut ovat esillä, alkaa huomio kiinnittyä myös muihin juonen järjettömyyksiin, jotka muuten hyväksyisi mukisematta. Pääpahiksilla ei esimerkiksi vaikuta olevan minkäänlainen kiire toteuttaa ilkeitä suunnitelmiaan. Kaksikko seurustelee mielihyvin viikonlopun yli ja odottaa vastapuolen sietävän mukisematta kaikki mukavuusalueen ylitykset, kunnes murhien aika vihdoin koittaa. Leffasta tulisi aika lyhyt, jos pariskunta ryhtyisi toimeen jo perjantai-iltana.

Samalla alkaa tökkiä leffan totaalinen kaavamaisuus. On alusta asti täysin itsestään selvää, että hollantilaisvanhemmat ovat tarinan murhaajia. Koska filmillä ei ole muuta kierrepalloa tarjottavanaan, lopullinen paljastus jättää väistämättä lattean vaikutelman.

Speak No Eviliä on verrattu Michael Haneken Funny Gamesiin, joka kieltämättä manipuloi katsojaansa hiukan vastaavalla tavalla. Funny Games saa kuitenkin katsojansa myötäelämään hahmojensa mukana ja todella pohtimaan yleisön suhdetta kauhuleffaväkivaltaan. Tafdrupin elokuva taas saa vain hämmästelemään: “Okei, kuka ihme muka on noin passiivinen?”

En välttämättä pidä vastauksesta, joka leffalla on antaa kysymykseen. Minua ei ärsyttäisi niinkään, jos Speak No Evil olisi vain kehno kauhufilmi turhauttavilla hahmoilla ja alleviivatulla sanomalla. Epäilen sen sijaan, ettei elokuva kritisoi mitä tahansa vaikenemista ja poliittista korrektiutta vaan nimenomaisesti eurooppalaisten suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan.

Speak No Eviliä ei olekaan erityisen vaikea lukea maahanmuuttoallegoriana. Aihe on Tanskassa Suomeakin vahvemmin esillä, ja maa on tunnettu tiukasta immigraatiopolitiikastaan. Koko elokuvan tarinassa on ylipäänsä kyse ulkomaalaisista, jotka rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja mutta joiden aiheuttamaa epämukavuutta tietoisesti hyssytellään. Siirtolaisuus on puolestaan teema, josta yleisen valitusvirren mukaan ei saa puhua – etenkään pahaa, kuten filmin otsikko ilmaisee.

Tulkinta voi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, mutta moni asia vaikuttaa elokuvassa erikoisesti tukevan sitä. Eräässä avainkohtauksessa Louise esimerkiksi epäröi jättää Agnesin tuntemattoman tumman miehen hoidettavaksi. Hetki vaikuttaa ensin irvailulta keskiluokkalaisia asenteita kohtaan: pakolaismies lastenhoitajana arveluttaa enemmän kuin vaikkapa valkoinen nainen, muttei asiasta kehtaa valittaakaan, jottei vaikuttaisi rasistilta. Myöhemmin kuitenkin paljastuu, että mies todella on paha ja kimpassa murhanhimoisen hollantilaispariskunnan kanssa.

Patrick ja hänen vaimonsa ilmentävät myös monia sellaisia asioita, joita yleensä liitetään ennakkoluuloisesti maahanmuuttajiin. He muun muassa käyttäytyvät yliseksualisoidusti, rikkovat lakeja eivätkä kunnioita toisten ihmisten rajoja. Patrick puolestaan valehtelee ensitapaamisella itsensä lääkäriksi, koska haluaa tehdä hyvän vaikutuksen, aivan kuten pakolaisten väitetään rajalla valehtelevan. Heti perään mies toteaa: “En koskaan työskentele. En usko työntekoon.”

Myös tarinan alku ja loppu sopivat tähän tulkintaan. Elokuvan ensiminuuteilla hollantilaisperhe saapuu Italian lomahotelliin myöhässä ja koputtelee oviin kenenkään avaamatta. Tämän voi lukea vertauskuvaksi siitä, miten maahanmuuttajat saapuvat pyytämättä Eurooppaan, joka on jo kantaväestön asuttama. Ja onko sattumaa, että leffan karussa päätöksessä murhaajat valitsevat surmametodiksi nimenomaan kivittämisen, joka mielikuvana yhdistyy esimerkiksi iranilaisiin kuolemantuomioihin?

Hollantilaispariskunnan kiusallista käytöstä ei voi tietenkään oikeuttaa hollantilaisella kulttuurilla. Eihän kukaan ajattelisi, että kansalaisuus on tässä tapauksessa on jokin tekosyy. Kenties se on filmin pointti: miksi sitten joidenkin kulttuurien kohdalla oikeutamme?

Filmi esittää myös Bjørnin läpeensä feminiinisenä, naiivina, itsensä tukahduttaneena sekä ympäristötietoisena liberaalina, joka on kyvytön puolustamaan perhettään. Ehkä hänen tarkoituksensa ei olekaan hahmona olla vain passiivinen reppana, vaan kuvastaa laajemmin länsimaisen maskuliinisuuden alennustilaa siten kuin siitä tietyt tahot vaikeroivat. Hänen kyvyttömyytensä seurauksena seuraava sukupolvi puolestaan menettää kirjaimellisesti oman kielensä.

Onko elokuvalta sitten hyväksyttävää, jos se näin kritisoi hyväuskoisuutta siirtolaisuuden suhteen? En ole lähtökohtaisesti sitä vastaan, että maahanmuuton lieveilmiöistä vaikenemista satirisoidaan. Jos kritiikkiin kuitenkin yhdistyy samalla käytännössä kaikkien negatiivisten maahanmuuttoasenteiden ja -salaliittoteorioiden validointi, silloin karvani nousevat pystyyn.

Sitä ei voi tietenkään varmuudella sanoa, onko Speak No Evilissä kyse niinkään maahanmuutosta vai vain yleismaailmallisesta passiivisuuden ja ylikorrektiuden kritiikistä. Taustalla vallitsevan intention pystyy kenties paljastamaan vain Tafdrup itse. Vaikka ohjaaja-käsikirjoittaja on haastattelussa todennut, että "pahojen" 14-vuotiaiden marokkolaispoikien ahdistelemaksi joutuminen oli yksi elokuvaa innoittaneista hetkistä, siitäkään tuskin voidaan vetää lopullista johtopäätöstä.

Koska tulkinnan mahdollisuus jää silti vahvasti auki, Speak No Evil jättää jälkeensä yhtä epämukavan olon kuin hollantilaisperhe vierailleen. En pidä elokuvaa muutenkaan kauhusatiirina järin onnistuneena, mutta sen sanoman arveluttava alavire tekee kokemuksesta poikkeuksellisen luotaantyöntävän. Tuntisin itseni hyväuskoiseksi Bjørniksi, jos jättäisin sen huomiotta ja sanomatta.