Frankenstein (2025)

En ole koskaan lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-klassikkoromaania. Guillermo del Toron vuoden 2025 elokuvasovituksen kohdalla siihen tuskin lienee tarvettakaan. Se ottaa nimittäin alkuperäisteoksesta lähinnä inspiraatiota.

Olen nähnyt del Toron filmeistä aiemmin Pan’s Labyrinthin ja The Shape of Waterin. Pan’s Labyrinth on muistikuvieni mukaan kehujensa arvoinen teos, kun taas The Shape of Water korni ja pinnallinen aikuisten satu, joka vei ansaitsemattomasti parhaan elokuvan Oscarin Three Billboards Outside Ebbing, Missourin edestä. Frankenstein muistuttaa valitettavasti enemmän jälkimmäistä.

Del Toron goottilaisromanttista satufantasiaa ihannoiva tyyli on Frankensteinissa vahvasti esillä. Netflixissä levityksensä saanut leffa kuuluisi televisioruudun sijaan ehdottomasti valkokankaalle. Viktoriaaninen aikakausi herää komeasti eloon korkeiden tuotantoarvojen ansiosta.

Erityisesti huomio kiinnittyy upeaan puvustukseen, lavastukseen, värimaailmaan ja taidesuunnitteluun. Kuvakulmat, rajaus ja kohtauksien sommittelu osoittavat myös, ettei meksikolaisohjaajan arvostus ole syntynyt aivan tyhjästä. Frankensteinissa kohtaavat yhtä aikaa yltäkylläinen koreus sekä groteski ja makaaberi.

Silti ylenpalttista digitaalisten efektien käyttöä saa taas ihmetellä. Oli kyse sitten selkeästi tietokoneella luoduista taustoista, valaistuksesta, kuvan jälkikäsittelystä tai CGI-eläimistä, ne saavat filmin yleisilmeen tuntumaan koko ajan aavistuksen keinotekoiselta.

Tarinan melodraamanuppi on puolestaan väännetty kaakkoon. Tunteet ovat jatkuvasti suuria, dialogi pateettista sekä kerronta itsensä haudanvakavasti ottavaa. Teatraalisuudessa on toki oma viehätyksensä – kuin oopperaa katsoisi. Turkasen ylipitkäksi venähtävä, kaksi ja puolituntinen leffa alkaa kuitenkin jossain vaiheessa tuntua vain pompöösiltä ja turhantärkeältä.

Itse tarinankerronta hukkuu mahtipontisuuden alle. Siinä vaiheessa, kun tohtori Frankenstein onnistuu viimein luomaan hirviönsä, olo on lähinnä hölmistynyt: “Nytkö jo?” Elokuva ei ole nimittäin rakentanut avainhetkensä ympärille minkäänlaista odotusta tai jännitettä.

Näyttelijät tekevät toki rooleissa parhaansa. Oscar Isaac rähisee vakuuttavasti maanisena Frankensteina, vaikka onkin rooliin hiukan vanha ja omissa oloissaan viihtyväksi tohtoriksi omituisen pumpattu. Mia Goth taas liihottelee pakollisena eteerisenä kaunottarena, lady Elizabethina, johon sekä Frankenstein että hänen hirviönsä hullaantuvat. Gothin syy ei ole, että hänelle annettu materiaali on valitettavan ohutta.

Jacob Elordin suorituksessa itse hirviönä ei myöskään ole mitään vikaa. Näyttelijä on vain rooliin aivan liian komea. Hän näyttää kokoon parsitun jättiläisen roolissa ennemmin haavoittuneelta sotaveteraanilta kuin hirviömäiseltä.

Tuntuu puolestaan pöhköltä valittaa epäloogisuuksista sellaisen elokuvan kohdalla, joka jo ensimmäisessä kohtauksessaan kuvaa pohjoisnavalle purjehtivaa tanskalaismiehistöä. Silti edes leffan sisäinen uskottavuus ei pysy kasassa. Pitääkö meidän katsojina nimittäin uskoa, että filmin hirviö onnistuu suuresta koostaan huolimatta piilottelemaan kuukausitolkulla pienessä maalaistalossa? Tai että hän oppii hetkessä lukemaan ilman mitään apua?

Tarinankerronta nojaa myös liikaa hämmästyttäviin sattumiin. Kun Frankensteinin torni romahtaa massiivisen räjähdyksen saattelemana lennättäen kivenmurikoita ympäriinsä, sen juurella keskeiset kolme hahmoa selviävät kuin ihmeen kaupalla. Tulipalosta jäävät myös kätevästi koskemattomina jäljelle kaikki tohtorin muistiinpanot, jotka paljastavat myöhemmin hirviölle hänen alkuperänsä. Kun hirviö taas paiskoo myöhemmin luojaansa ympäri seiniä, päähenkilö selviää tietysti naarmuitta, mutta hänen vähemmän tärkeä veljensä kuolee ensimmäiseen pikku kopaukseen.

Leffan ylivoimaisesti laiskin juonenkuljetuksen apuväline on silti aggressiivinen CGI-susilauma, joka metsästää jopa päivänvalossa ihmisestä piittaamatta. Del Toron käsikirjoitus vaikuttaakin petoeläinvihaisemmalta kuin kokoomus, perussuomalaiset ja keskustapuolue yhteensä.

Elokuvaa voi tulkita allegoriana isien välinpitämättömyydestä ja julmuudesta lapsiaan kohtaan. Nimikkohahmon isä kohtelee näet poikaansa yhtä säälimättömästi kuin päähenkilö kokoon parsittua luomustaan. Teeman käsittely jää kuitenkin pinnalliseksi, ja sitä alleviivataan vuorosanoissa tarpeettomasti: “You are the monster”, “Forgive me, my son”, “Rest now, father. Perhaps now, we can both be human.”

Filmin yritys päättää tarinansa merkityksellisesti tuntuu puolestaan ansaitsemattomalta. Yhtäkkiä miehiä ympäriinsä viskonut hirviö jääkin kertaamaan historiaansa luojalleen ja tanskalaislaivan kapteenille, eikä aikaakaan, kun kaikki katkeruudet on jo anteeksi annettu. Kapteeni myös unohtaa siinä samassa tyystin, että jättiläinen tappoi kuusi hänen alaisistaan. Jännitteiden purkautuminen ei seuraa luontevasti aiemmista tapahtumista vaan tuntuu sitä vastoin siltä, kuin leffalla kilahtaisi suoratoistopalvelun sallima maksimikesto täyteen.

Minun on vaikea keksiä syytä, miksi del Toron Frankenstein-sovitus on tehty. Se uskaltaa toki irrottautua lähdemateriaalistaan ja sisältää visuaalisesti todella vaikuttavia elementtejä. Filmillä ei kuitenkaan vaikuta olevan mitään muuta näkökulmaa aiheeseensa kuin uuvuttavaksi käyvä paatoksellisuus ja paisuttelu.