Se oli pelkkä sattuma

Jafar Panahi on sitkeä mies. Iranilainen elokuvaohjaaja on noussut kansainväliseen arvostukseen realistisilla ja yhteiskuntakriittisillä teoksillaan kotimaassaan kohtaamastaan vainosta huolimatta. Iranissa viranomaiset ovat rajoittaneet hänen työtään ankarasti, määränneet hänelle elokuvantekokiellon, pidättäneet hänet useaan otteeseen sekä pitäneet häntä kotiarestissa hänen kriittisten näkemystensä vuoksi. Hänen uusin filminsä, Cannesin kultaisen palmun voittanut Se oli pelkkä sattuma, ei voisi saada Suomen ensi-iltaansa osuvampaan aikaan.

On suorastaan sääli, ettei Panahin teos nostata meilläpäin suurempaa huomiota. Tavallisia iranilaisia kuvaava trilleri on äärimmäisen suositeltavaa katsottavaa jokaiselle, joka on hiukankin kiinnostunut tämänhetkisestä globaalia taloutta ravistelevasta Lähi-idän tilanteesta. Elokuvassa Iranin salaisen poliisin vangitsemaksi joutunut ja kidutettu Vahid kohtaa sattumalta vuosia myöhemmin entisen piinaajansa. Hän kaappaa Eghbal-nimiseksi agentiksi uskomansa jalkapuolen miehen ja ryhtyy suunnittelemaan hänen murhaansa.

Se oli pelkkä sattuma ei liiemmin selittele tapahtumiaan. Kaikki alkaa perheenisän ajaessa autolla pimeässä koiran yli. Vanhempien olkia kohauttava ja vastuuta välttelevä suhtautuminen eläimen kuolemaan heijastelee myöhempiä elokuvan teemoja. Eihän pimeällä tiellä vahingolle voinut mitään – sen täytyi olla Jumalan tahto!

Katkeamattomat yhden oton kohtaukset kantavat tarinaa, joka kehittyy pikkuhiljaa sieppausdraamaksi. Kuten usein on laita Panahin elokuvien kohdalla, myös hänen uutukaistaan on taltioitu viranomaisilta piilossa. Pieni kuvausryhmä liikkui nopeasti ja kuvasi huomiota herättämättömästi ympäri Tehrania, usein liikenteen ja muiden ihmisten seassa.

Autenttista tunnelmaa tukee pelkistetty äänimaailma. Musiikin sijaan kuullaan vain ympäristön ääniä, kuten autojen tööttäilyä ja linnunlaulua. Leffan lopussa tämä minimalismi käännetään jopa ratkaisevaksi juonielementiksi.

Koska Vahid ei pysty itse luotettavasti tunnistamaan uhriaan, hän etsii avuksi vankeudessa viruneita kohtalotovereitaan. Pian pakettiauton takakonttiin piilotetun siepatun ympärille kertyy joukko erilaisia ihmisiä aina hääparia myöten. Leffa saa näin jopa varovaisen komedisia sävyjä.

Vyyhtiin kietoutuvien ex-vankien näkemykset eroavat siinä, mitä uhrille pitäisi tehdä. Jotkut eivät halua olla missään tekemisissä asian kanssa ja peräänkuuluttavat pidättäytyväisyyttä. Toiset vaativat agenttioletetun päätä vadille. Porukan kovin kuumakalle nostaa viimeistään jännitteet pintaan. Panahi ammentaa epäilemättä omista vankilakokemuksistaan kuvatessaan hahmojen tuntemuksia.

Silti en voinut olla ajattelematta, että joukon verenhimoisimmallakin on pointtinsa. Elokuvan aikana käy nimittäin selväksi, että hyveellisyys tekee haavoittuvaiseksi. Jos vastapuoli on läpeensä anteeksiantamaton ja häikäilemätön, miten nuhteettomuudella voi pärjätä? Kun kaappaajat eivät malta edes olla vastaamatta uhrin puhelimeen, he vaikuttavat tuhoon tuomituilta. Ehkä moraalinen ylemmyys onkin vain naiiviutta?

Viimeistään siinä vaiheessa ryhmä antautuu riskeille tyystin ja kokee pakotetuksi toimia inhimillisesti, kun selviää, että uhrin raskaana oleva vaimo on pyörtynyt kotona. Yllättävä synnytys tuntuu tosin hiukan elokuvamaiselta juonenkäänteeltä kaikessa dramaattisuudessaan.

Pidän kuitenkin Panahin filmissä paljon siitä, että uhri todella paljastuu syylliseksi. Asian avoimeksi jättäminen olisi ollut vain epätyydyttävää ja muuttanut tarinan moraalisen ongelman kysymykseksi epätietoisuudesta. Siepatun vääräksi henkilöksi osoittautuminen olisi myös siirtänyt konfliktin painopisteen pois teon oikeutuksesta ihmisen erehtyväisyyteen.

Elokuvan huipentaa intensiivinen kohtaus puun juurella, johon siepattu on sidottu. Vahid ja hänen rikoskumppaninsa Shiva painostavat epäillyn antamaan tunnustuksen. Agentti uhkailee heitä ensin itsevarmasti ja juhlii tulevaa marttyyrikuolemaansa. Pian silti kuolemanpelko ottaa vallan, ja hän anelee anteeksiantoa.

Katsojan täytyy päättää, uskooko hän kääntymyksen aitouteen. Panahi on itse sanonut, ettei hänen filmeissään ole pahoja ihmisiä ja hän itse näkee hyvyyden kaikissa. Myös Eghbalia kohtaan herätetään sympatiaa, sillä hän on menettänyt jalkansa katkerassa Syyrian sodassa, ja salaiseen poliisiin liittyminen oli vain tapa hänelle ansaita perheelleen jotenkin leipänsä.

Henkilökohtaisesti olen Panahia kyynisempi. En luota leffan antagonistin kaltaisten ihmisten kohdalla aidon katumuksen olevan yleistä. Minulle Eghbalin murtuminen näyttäytyy ennemmin pelon ja uskomusjärjestelmän romahduksen aiheuttamana hätänä kuin todellisena muutoksena.

Olisinkin toivonut elokuvan loppuratkaisusta julmempaa. Filmin viimeisessä kohtauksessa henkensä säästänyt Eghbal löytää Vahidin mutta jättää tämän rauhaan. Uskon, että tosielämässä todennäköisempi lopputulos olisi ollut agentin kosto. Päähahmon moraalinen valinta olisi lisäksi tuntunut painavammalta, jos hän olisi joutunut kohtaamaan sen täydet seuraamukset. Tällöin myös leffan herättämä kysymys olisi ollut kiinnostavampi: oliko valinta siitä huolimatta oikein?

Se oli pelkkä sattuma jättää silti tulkinnanvaraa. Kuuleeko lopussa Vahid jalkapuolen äänen todella, vai onko se hänen aiempien kokemuksiensa aiheuttamaa vainoharhaa? Päädyn itse ensimmäiseen vaihtoehtoon. Juuri ennen kuumottavaa nirskuntaa Eghbalin autoa muistuttava ajoneuvo ajaa nimittäin talon pihaan.

Cannes’n valinta vaikuttaa osuneen viime vuonna oikeaan. Se oli pelkkä sattuma on hyvin kouriintuntuva kuvaus autoritäärisen Iranin syvistä ristiriidoista. Elokuva ei rajoitu myöskään havainnollistamaan vain salaisen poliisin uhrien kärsimystä, vaan yhteiskunnan ongelmat hahmottuvat vaivihkaa laajemmin. Lahjontaa täytyy esimerkiksi harrastaa joka käänteessä, eikä synnyttävää äitiä myönnetä sairaalaan ilman aviomiehen lupaa. Tämänhetkisessä maailmantilanteessa Panahin filmi lakkaa olemasta pelkkä filmi, ja siitä kasvaa yleissivistävä kokemus.