J. Edgar

Clint Eastwoodin uusimman ohjaustyön, J. Edgarin, kriitikoilta saama ristiriitainen vastaanotto hämmentää minua toden teolla. FBI:n perustajasta, J. Edgar Hooverista, kertovaa historiallista draamaa on syytetty niin vanhanaikaisuudesta, pitkäveteisyydestä, hitaasta temmosta, fokuksen puutteesta kuin lukuisista muistakin epämääräisyyksistä, jotka tosiasiassa kävisivät puolivillaisesta perusteesta lähes minkä tahansa saman lajityypin elokuvan lyttäämiseen. Hyvin harva arvostelija vaikuttaa kuitenkaan kiinnittävän huomiota filmin varsinaiseen ytimeen: pohjimmiltaan J. Edgar on näet loistelias rakkaustarina.

Leffan alkupuoli osoittautuu sen heikoimmaksi anniksi. Tarina käynnistyy hieman köhähdellen, sillä Hooverin ryhtyessä käymään elämäänsä läpi takautuvasti aina vuoden 1919 anarkistien pommi-iskuista lähtien kertomuksella kuluu hetki päästä punaisesta langastaan kiinni. Elokuva ei näet tunnu välittömästi löytävän syytä siihen, miksi katsojan pitäisi kiinnostua nimenomaan Hooverista hahmona, sillä kyseessä ei selvästikään ole sympaattisen hyväsydäminen taikka viaton henkilö, jonka valta lopulta turmelee ja muuttaa vainoharhaiseksi. Päinvastoin hän paljastuu turmeltuneeksi ja vainoharhaiseksi - kuin kehityskaarensa loppupään saavuttaneeksi - jo ennen, kuin juoni edes pääsee vauhtiin.

Kaikeksi onneksi Eastwood saa leikkaukset päähenkilönsä vanhuusvuosien muistelohetkien sekä FBI:n syntyaikojen välillä etenemään niin sulavasti ja luonnollisesti, ettei perinteinen takaumarakenne pääse tuntumaan puuduttavalta. Kuten arvata saattaa, köykäisimmin toimivat ne harvat hetket, jolloin Hooverin kertojaääni päätyy selostamaan tapahtumia turhaan sen sijaan, että elokuva näyttäisi ne.

Potkua tarinaansa J. Edgar saa kuitenkin Armie Hammerin näyttelemän agentti Clyde Tolsonin astuessa kuvioihin. Jo ennen kuin rakkaus hänen ja Hooverin välille on ehtinyt puhjetakaan, FBI-johtaja käyttäytyy hänen seurassaan aivan kuin eri mies. Poissa ovat pakkomielteinen järjestyksen vaaliminen sekä pikkutarkka minäkuvan ylläpito, ja hetkittäin ohjelmoidun robotin paikan ryöstää todellinen, vapautunut ihminen. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä suurempaan rooliin Tolsonin ja hänen pomonsa suhde nouseekin, kun taas varsinaisen FBI:n syntykertomuksen tehtäväksi supistuu lähinnä vahvistaa kuvaa Hooverin persoonan synkästä puolesta.

Hooverin ja hänen alaisensa romanssista poikkeuksellisen mielenkiintoista eivät loppujen lopuksi tee niinkään hahmojen väliset kemiat kuin se, mikä Tolsonin merkitys on hänen kumppanilleen tämän elämässä. Heidän suhteensa kulminoituukin suorastaan nerokkaasti elokuvan loppupuolella kohtaukseen, jossa Tolson paljastaa, että suurin osa FBI-pampun elämänkertaansa sekä katsojalle syöttämistä urotöistä on täyttä liioittelua sekä kunnian ryöstämistä muiden teoista, ja toteaa näkevänsä suoraan miehen lävitse. Hän osoittautuu siten ainoaksi henkilöksi, joka kykenee havaitsemaan Hooverin kivenkovan järkähtämättömyyden sekä virheettömän julkisuuskuvan alta sen pelokkaan, eksyneen ja jopa säälittävän ihmisrievun, joka tämä todellisuudessa on ja jota tämä niin tarmokkaasti yrittää piilotella voittaaksen osakseen ihmisten ihailun.

Kaiken kaikkiaan J. Edgarin sanoma rakkaudesta onkin hyvin yksinkertainen mutta erinomaisesti välitetty: jokainen meistä kaipaa elämäänsä jonkun, joka pystyy pohjimmiltaan ymmärtämään meitä sekä rakastamaan meitä omana itsenämme. Hoover yrittää nimittäin dominoivan äitisuhteensa seurauksena kätkeä kaiken heikkoutensa sekä haavoittuvaisuutensa ihmisten silmistä, kuten homoutensa, änkytyksensä ja jopa pienikokoisuutensa. Siitä huolimatta hän huomaa lopulta tärkeimmäksi asiaksi elämässään Tolsonin, joka pystyy hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, kaikkine vikoineenkin.

Jos leffan rakkaustarinasta löytyy jotain moitittavaa, niin kohtaus, jossa Tolsonin tunteet lopullisesti paljastuvat Hooverille, ei täysin vakuuta. Parivaljakon pusuun päättyvä miehinen paini ei muun muassa tule yllätyksenä kenellekään Six Feet Underinsa nähneelle ja tuntuu tarpeettomalta ylidramatisoinnilta. Hooverin agenttitoverinsa perään kuiskaama "Rakastan sinua", jota tämä ei kuule, on puolestaan täydellinen esimerkki tavasta, jolla filmi voi hieroa katsojansa naamaan olevansa pohjimmiltaan vain elokuvaa: todelliset ihmiset eivät kuiskaa ajatuksiaan kuuluville juuri osuvalla, koskettavalla hetkellä - sitä harrastavat ainoastaan näyttelijät yleisölleen.

J. Edgar ei myöskään säästy kokonaan Eastwoodin taipumukselta naiivihkoon sentimentalismiin. Elokuvan loppupuolella se ilmenee muutamasta turhan alleviivaavasta Hooverin kertojaäänen "rakkaus voittaa kaikki esteet" -tyylisestä vuorosanasta, jotka vaikuttavat siltä, että ne on ympätty väkisin dialogiksi, koska niiden ilmaiseminen itse tarinan kautta osoittautui liian vaikeaksi. Lisäksi leffan lopussa presidentti Nixonin esittäminen jälleen kerran suoraviivaisen häikäilemättömänä mulkvistina sortuu liian helppoon katsojien kosiskeluun.

Erityisen ihmeissäni olen kuitenkin siitä, miten J. Edgar on saanut osakseen haukkuja maskeerauksensa vuoksi, jonka on väitetty tekevän iäkkäistä hahmoista luonnottoman näköisiä. Minun on vaikea ymmärtää tätä kritiikkiä, sillä itse vakuituin täysin, miten esimerkiksi itse Hooveria tulkitsevasta Leonardo DiCapriosta oli loihdittu itseään monta kymmentä vuotta vanhempi, eikä illuusioni siitä, että katselen yli 70-vuotiasta miestä, rikkoutunut hetkeksikään. Tulos miellyttikin silmääni selkeästi enemmän kuin esimerkiksi Brad Pittin ikääntynyt ulkomuoto Benjamin Buttonin uskomattomassa elämässä saatika sitten, jos sitä vertaa Harry Potterin ja kuoleman varjelusten päätösosan epilogin karmeuteen.

Suuri merkitys näyttelijän uskottavassa vanhenemisessa on toki myös näyttelijän omalla panoksella, eikä DiCaprio säästelekään taitojaan upotessaan viimeistä piirtoa myöten Hooverin saappaisiin. Niin ikäihmistä kuin nuorta pojankloppiakin näytellessään hän onnistuu luomaan kouriintuvan aidonoloisen kuvan tästä historiallisesta hahmosta ja tekee samalla uransa kiistatta parhaan roolisuorituksen. Vain aivan yksittäisissä kohtauksissa, joissa hän näytellee nuorta Hooveria, muutamat tutut maneerit, kuten tietynlainen silmien siristäminen, muistuttavat minua, että kyseessä on todellakin DiCaprio. En voikaan käsittää, miten hän on voinut jäädä osasta ilman Oscar-ehdokkuutta.

Myös elokuvan värimaailmaa pidän erittäin onnistuneena. Nostalgisen tunnelman luomisen lisäksi alhainen värikylläisyys korostaa nimittäin osuvasti Hooverin hahmon sekä FBI:n jäykkyyttä, järjestelmällisyyttä sekä vakavuutta.

J. Edgaria ei kaikkinensa voi kehua äärimmäisen tasaiseksi elokuvaksi, mutta sen tarinankerronnallinen ydin on niin vahva, että toteutuksen yksityiskohdista valittaminen tuntuu sen rinnalla varsin vähäpätöiseltä. Tolsonin kumartuessa elokuvan lopussa katsomaan sänkynsä viereen kuolleen elämänkumppaninsa puolialastonta ja korutonta ruumista elokuva onnistuukin koskettamaan tavalla, johon vain harvat teokset pystyvät. J. Edgar ei kieltämättä ole erityisen sykähdyttävä historiallinen draama, eikä se kenties ole edes äärimmäisen syväluotaava henkilökuvaus mutta se on elokuva, jonka katsottuaan ymmärtää paremmin, millainen merkitys rakkaudella on   ihmisen elämässä. Näistä kolmesta minä arvostan eniten jälkimmäistä.