Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, osa 1 nosti odotukseni varovaisen toiveikkaiksi leffasarjan lopetusta kohtaan. Epätasainen mutta paljon piilotettua potentiaalia huokuva finaalin alkupuolisko loi todella uskoa siihen, että viimeisen kirjan jakaminen kahdeksi elokuvaksi oli erinomainen ratkaisu. Feeniksin killan ohella elokuva nousi listallani Potter-filmien parhaimmistoon. Valitettavasti viimeinen osa ei lunasta lupauksia.
Kuoleman varjelukset, osa 2 aloittaa silti tasaisen varmasti. Murtautuminen Irveta-pankkiin, joka kuuluu kirjan tyhjänpäiväisimpiin osioihin, hoidetaan kiitettävän ripeästi ja sulavasti pois alta. Alkunsa siivittämänä leffasta ehtii jopa uskoa, että se onnistuu viemään saagan tyydyttävään päätöksen.
Keskivaiheilla kuitenkin alkaa haparointi. Koska filmi käynnistyy pitkällä toimintajaksolla, olisi suotavaa, että sen jälkeen tapahtumia rauhoitettaisiin, jotta lopun rymistelyihin saataisiin kasvatettua intensiteettiä. Tätä ohjaaja David Yates ei ymmärrä, vaan hän pyrkii paisuttelemaan merkityksettömimmistäkin toimintajaksoista elämää suurempia tehostespektaakkeleita. Kun esimerkiksi Neville pakenee kuolonsyöjiä, hän räjäyttää altaan kokonaisen sillan tuottaen kymmenittäin ruumiita. Harryn ja kumppaneiden metsästäessä Tylypahkan hirnyrkkiä tarvehuone puolestaan muuttuu Morian kaivosten laajuiseksi liekkimereksi, josta hahmot pakenevat luudilla kuin Aladdin Ihmeiden onkalosta.
Myös vitsiosastolla elokuva on huojuvan epätasainen. Parhaimillaan Lady Gagallakin olisi vaikeuksia pitää pokerinaamansa, kuten professori McGarmiwan langettaessa pikkutyttömäisen innostuneena Tylypahkan puolustusloitsuja. Sen sijaan Nevillestä tai Vorosta revittävä halpa irtohuumori tuntuu edelleen väkinäiseltä jäänteeltä siltä ajalta, kun Potterit olivat vielä puhtaita lastenleffoja.
Tunnustusta on silti annettava siitä, että finaaliosien myötä nuoret näyttelijät – erityisesti edellisten filmien riippakivi, Daniel Radcliffe – eivät enää pistä silmään kömpelyydellään. Radcliffe tosin pönöttää edelleen mielellään kädet jäykkänä aivan kuin vaivaantuen siitä, että kamera kuvaa häntä, mutta jostain hän on sentään löytänyt annoksen rosoisuutta, joka tekee myös hänen esiintymisestään siedettävän. Muista nuorista etenkin Rupert Grint Ronina on jopa vakuuttava tuoden esimerkiksi Fredin kuolinkohtaukseen ripauksen tunnetta, jota se kipeästi kaipaa.
Kuoleman varjelusten jälkimmäinen puolisko keskittyy omituisen vahvasti tapahtumiin, joille aiemmat filmit eivät ole antaneet kunnollista pohjustusta. Kuka kirjoja lukematon esimerkiksi muistaa enää Salaisuuksien kammion Colin Creeveytä, jonka ruumista esitellään dramaattisesti? Irralliselta tuntuu myös Ronin äidin ja Bellatrixin taistelu, jonka huumori ei naurata, koska Weasley-muorista on leffasarjan aikana saanut hädin tuskin minkäänlaista kuvaa. Ronin ja Hermionen pusuttelutuokio pölähtää sekin aivan puun takaa pahimpaan pakkoparitustyyliin, sillä hahmoilla on ollut häviävän vähän kahdenkeskeistä dialogia koko elokuvan aikana. Sen sijaan monien keskeisten hahmojen, kuten Lupinin ja Fredin, kuolemat ohitetaan kummallisesti olankohautuksella.
Jos jokin käänne mielestäni elokuvassa hoidetaan kuitenkin erinomaisesti, niin Kalkaroksen salaisuuksien paljastuminen. Vaikka hahmon taustatarina vuosikymmenien epätoivoisesta rakkaudesta ei olekaan sieltä uskottavimmasta päästä, Alan Rickmanin mainion näyttelytyön, taidokkaan leikkauksen sekä näppärän musiikinkäytön ansiosta se onnistutaan kertomaan yllättävän koskettavasti.
Valitettavasti Harryn ja Voldemortin ratkaiseva lopputaistelu toteutetaan sitä vastoin mielikuvituksettomimmalla, tyylitajuttomimmalla ja epäkiinnostavimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla. Sen sijaan, että jo asetelmiltaan valmiiksi mahtipontiseen yhteenottoon luotaisiin todellista jännitettä esimerkiksi kuvauksellisin tai musiikillisin keinoin, Yates jättää kliimaksin paisuttelussa Liekehtivän pikarin lohikäärmejahdinkin kakkoseksi.
Sankarin ja pahiksen paiskoessa toisiaan loitsuilla läpi Tylypahkan on vaikea ajatella muuta, kuin että Harryn pitäisi haukata avada kedavraa alta minuutin seljasauvastakin huolimatta sen pohjalta, millaisen kuvan leffat ovat antaneet Voldemortin voimista. Siinä vaiheessa, kun Harry ja Voldemort puolestaan alkavat lentää ympäri linnaa takertuen irvistellen toisiinsa, suistutaan jo tahattoman komiikan puolelle. Kaksinkamppailun huipennuksen kruunaavat totta kai dramaattisuutta puhkuvat hidastukset.
Parhaiten Kuoleman varjelusten toista näytöstä kuvaa sanalla pettymys. Odotin ja toivoin vielä elokuvan aikanakin onnistunutta lopetusta leffasarjalle, sillä ainekset siihen olivat olemassa. Potter-filmit herättävät usein saman hämmästyksen aiheen, eikä viimeinen niistä ole poikkeus: miten sadoilla miljoonilla dollareilla saadaan aikaiseksi pelkkää keskinkertaista näkemyksettömyyttä?
Kommentit
Lähetä kommentti